— Rukoilkaamme!
— Minä olen enkeli! Enkeli! Vihdoinkin sain siivet!
MIELIPUOLET.
Julius tarttui äkkiä suonenvedontapaisesti Marcuksen käsivarteen ja änkytti:
— Herra Jumala! Katso, heitä — on kymmenittäin!
Marcus oli kaiken aikaa nähnyt jotain tavatonta, mutta hän ei ollut pannut siihen huomiota. Nyt hän tarkasteli noita onnettomia — ja hänen selkäänsä kylmäsi.
Muutamat istuivat maassa liikkumattomina tai hiljaa huojutellen itseään ja tuijottivat tylsällä kauhulla liekkeihin; eräs loikki nelinryömin maassa, haukkuen kuin koira; ja heti hyökkäsivät monet hänen jälkeensä, matkien eri eläinten huutoja. Heitäkin kauheampi oli eräs papin näköinen mies, joka tavattomalla kiireellä juoksenteli edestakaisin hien vuotaessa virtana hänen kasvoiltaan; välillä hän tömisti kenttää paljaalla, paksulla jalallaan ja huusi ankaralla saarnaäänellä:
— Nouskaa haudoistanne! Hän tulee heti! Valvokaa ja rukoilkaa!
Hän vaikeni, kuunnellen tuskallisen jännityksen vallassa; sitten alkoi hyppiä tasajalkaa, jotta tanner tömisi. Taukosi taas hengästyneenä ja ärjyi yhä ankarammin:
— Älkää yrittäkö piiloutua! Kyllä minä näen, että vielä puuttuu seitsemän kappaletta! Minun toimekseni on annettu ajaa teidät ylös — ja minä ajankin teidät ylös — ellei muuten niin ruoskilla ja skorpioneilla!