Marcuksen koneen viereen tuli muutamia alusvaatteihin puettuja nuoria miehiä kysymään, tiesikö hän mitään. Marcus kertoi lyhyesti kaiken muun paitsi vihollisten ja omien pommien laadun sekä matkansa tarkoituksen. Tieto levisi joukossa uskomattoman nopeasti eteenpäin, herättäen raivon ja katkeruuden huutoja. Marcus kysyi mielipuolten olinpaikkaa. Eräs mies katsahti pelokkaasti nukkuvan Julian puoleen ja änkytti sitten käheästi:
— Ne menivät kaikki sinne…
— Mitä, onko se mahdollista? änkytti Marcus katkonaisesti. — Miten ne sinne menivät?
— Siellä oli eräs pitkä, mieletön mies, alkoi nuorukainen hiukan tyyntyneenä puhua, — joka sanoi olevansa enkeli Mikael ja kehoitti kaikkia uskovaisia seuraamaan itseään tuomiolle ja taivaan iloon Kristuksen luo. Monet uskoivat myös näkevänsä Jumalan. Riemusta huutaen lähti kokonainen lauma juoksemaan johtajansa jäljessä — ja sinne he hävisivät.
Nuorukaisen ääni muuttui yhä käheämmäksi. Ja sitten Marcus kysyi hiljaa:
— Kaikki…?
— Vain muutamat palasivat. He eivät kai olleetkaan hulluja — olivat vain joutuneet eräänlaisen hysteerisen hurman valtaan.
— Eikö — eikö kukaan koettanut estää heitä? kysyi Julius tuskasta vääristynein kasvoin.
— Ei, vastasi mies. — Ja miksi? Heille itselleen oli niin parempi — ja mitä he olisivatkaan vielä saaneet aikaan?
— Ihme, etteivät kaikki ole tulleet hulluiksi, huomautti vapisevalla äänellä eräs toinen. — Niin kauhistava yö tämä oli…