— Ne pudottavat pommeja!
— Pommeja, pommeja!
Nuo huudot kiirivät kaikkialle kauhistuttavana kuin tuomiopasuunan
ääni. Se lamautti Marcuksenkin niin, ettei hän ymmärtänyt mitään.
Konemaisen nopeasti hän vain riisui nahkatakkinsa ja kääri senkin
Julian pään yli — kuolkoon Julia äkkiä kuulematta, näkemättä…
Sekavana hirmumyrskynä pauhasi ja kuohui hänen ympärillään; naiset kirkuivat vääristynein kasvoin, toiset paiskautuivat suulleen maahan ja odottivat vavisten kuolemaa; miehet hyppivät hurjistuneina ja heristivät nyrkkejään mielettömästi ja eläimellisesti karjuen.
Marcus katsahti ylös — ne olivat jo miltei kohdalla.
Silloin hän äkkiä hyppäsi ylös rajusti karjaisten:
— Kuolema ja helvetti! Minä olen hullu tolvana! Meillähän on niitä!
Julius! Valmiiksi!
Hän pani silmänräpäyksessä kaikki moottorit käymään ilman äänensammuttajaa; vasta kun väkijoukko oli kääntynyt, hän väänsi sen kiinni ja viittoen käsillään huusi kaikin voimin:
— Pois tieltä! Pois tieltä! Minä pudotan ne alas! Pois, pois!
Silmänräpäyksessä aukeni lentokoneen eteen leveä aukko; mutta se ei ollut vielä tarpeeksi pitkä — vielä ei pääsisi. Hän huusi kuin hurjistunut: