"Ihmiset! Koko ihmiskunnan todellisesti sivistynyt, jaloin osa! Me huudamme teille inhimillisyyden, sivistyksen, ihmiskunnan hyvinvoinnin ja tulevaisten sukupolvien nimessä, me huudamme viime maailmansodan miljoonien uhrien nimessä; me huudamme niiden kolmen miljoonan nimessä, jotka viime yönä ovat kärsineet mitä kiduttavimman kuoleman — joiden hiiltyneet ruumiit vielä tällä hetkellä palavat:
"_Lopettakaa sota"!
"Kansainvälinen Sosialistinen sihteeristö.
Kansainvälinen armeijain sodanvastustamisliiton pääkomitea.
Tähän julistukseen yhtyy: Kansainvälinen Rauhanliitto."
Yö oli ollut liian kamala ihmisen kestettäväksi. Miltei kaikki olivat menettäneet omaisiaan; toinen toistaan järkyttävämmät tapaukset olivat raadelleet heidän hermonsa kokonaan pilalle: pienikin ilo olisi aiheuttanut hysteeristä naurua, pienikin vaara olisi ollut heille hirveämpi kuin kuolemantuomio ennen; vain muutamat harvat olivat kokonaan tylsistyneet.
Jok'ainoa oli äsken luullut seisovansa pöyristyttävän kuoleman edessä. Mutta nyt kaikki oli muuttunut. Lentolehtistä lukevan nuoren miehen äänessä kuvastui väkevä voima, joka tuntui tulena karkaavan heidän suoniinsa. He unohtivat kamalan yön, omaistensa surun — he tunsivat vain jotakin salaperäistä riemua ja huusivat kuin juopuneet.
Marcus oli samanlaisessa huumaustilassa. Kaikki oli ennen tuntematonta, sekavaa, eräs vanha valkopartainen mies kiipesi lentokoneeseen, syleili häntä kyynelet silmissä ja puhui jotakin vapisevalla äänellä. Marcus muisti vain yhden sanan: "poikani" — ja hänen kurkkunsa tuntui kumman karhealta.
Silloin hän tunsi hennon, vapisevan käden tarttuvan omaansa, ja Julia seisoi siinä kalpeana, haltioituneena ja toisteli värisevällä äänellä:
— Oi Marcus, Marcus, Marcus!
Tuossa äänessä helähti salaperäinen riemu, mutta sitten hän näytti muistavan jotakin, hänen katseensa painui alas ja hän alkoi hiljaa, katkerasti itkeä.
Marcuksen sydämeen koski kipeästi tuo itku, hän puristi tytön pään rintaansa vastaan kuiskaten hellästi: