Marcus puristi tytön rajusti rintaansa vastaan, suuteli häntä kiihkeästi ja kuiskasi:
— Rakkaani — sinä et saa koskaan kuolla…
Kyynelet nousivat Julian silmiin, mutta hän hymyili onnellisena ja sopersi hiljaa, tulisesti:
— Marcus —. Tämä on aivan kuin kaunista unta…
He olivat kauan ääneti katsoen vain toisiinsa. Eivätkä he muistaneet niitä kauheita onnettomuuksia ja tuskia, joita heidän oli täytynyt kokea. Vihdoin Julia puhui hiljaa ja surullisesti:
— Nyt Aurelia olisi iloinen, jos voisi vielä tuntea — ja tietäisi tämän…
Marcus säpsähti kuin rikoksesta yllätetty pahantekijä kuullessaan vainajan nimen ja kysyi hiukan käheällä äänellä:
— Mistä sinä tiedät sen?
— Hän puhui siitä samana iltana, kuin hänet vietiin ja hän antoi…
Julia kohoutui hiukan, aukaisi nopeasti turkin, ja sitten hän hiukan punastuen veti poveltaan ohuen, kultaisen medaljongin ja otti siitä tavattoman pienen, sinetillä suljetun kirjekuoren. Marcus aukaisi sen vapisevin sormin ja luki seuraavaa: