— Miksi — miksi niin? änkytti Marcus hämmästyneenä.
— Olen niin sanomattoman onnellinen! Te elätte, elätte! Ja kun — kun olen teidän sylissänne…
Viime sanat hän kuiskasi tuskin kuuluvasti ja loi katseensa alas. Mutta heti hän taas katsahti Marcuksen silmiin ja puhui ikään kuin yliluonnollisen hurman ja riemun vallassa:
— Ei minulle enää koskaan tule näin onnellista hetkeä. Sen tähden tahtoisin nyt juuri — tällä hetkellä… Ja jos kuoleman jälkeenkin olisi jotakin — niin ei Jumalakaan hennoisi heittää minua tuskaan — kun viime hetkeni maan päällä olivat näin ihanat — elämäni ihanimmat…
Hänen sointuva äänensä alkoi vavista yhä enemmän, ja hänen silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä.
— Julia, Julia, sopersi Marcus miltei tukahtuneesti.
Tuhannet tunteet risteilivät hänen sydämessään; hän muisti hämärästi, että myös Aurelia oli viimeisenä iltana puhunut jotakin kuolemasta. Oliko olemassa jotakin yliluonnollista — oliko sisaruksilla sama sielu? Ja hän tunsi yht'äkkiä rakastavansa Juliaa. Hän koetti vieläkin karkottaa tuota tunnetta, mutta ei voinut. Kaikki hänen ajatuksensa sekaantuivat — hän tunsi vain sydämensä olevan tulvillaan — ja kuiskasi värisevällä äänellä:
— Rakkaani — sinä et saa puhua noin! Armaani…
Tytön ruumis värähti hänen sylissään kuin sähköiskusta, ja poskille syttyivät punaiset ruusut.
— Mitä sinä sanot? hän sopersi vapisevin äänin. Ja hänen ruumiinsakin tuntui hiukan vapisevan.