Marcus oli Antoniuksen neuvosta jokaiseen uuteen koneeseen itse valmistanut erään aivan pienen, helposti irtautuvan kappaleen, jota ei ollut piirustuksissa; se teki koneen käyttökelvottomaksi, kun se irroitettiin, eikä koneesta näyttänyt puuttuvan mitään. Nyt hän otti sen ja pisti taskuunsa.
Kun Julia nousi seisomaan, Marcus näki, että hänen kalpeat kasvonsa vääristyivät tuskasta ja hän istahti uudelleen.
Marcus kuiskasi muutaman sanan Juliukselle, joka riensi edellä hotelliin. Ja kun tämä ilmoitti, että valtakunnan ilmavoimien komentajan apulainen oli saapunut kaupunkiin loukkaantuneen rouvansa kanssa ja tarvitsi huoneiston, muuttui ovenvartija tavattoman kohteliaaksi ja esitti hienoimman huoneistonsa: neljä huonetta, ikkunat kadun puolella ja loistava näköala yli kaupungin kahdeksannesta kerroksesta.
Julius suostui, ja hetken kuluttua Marcus tuli kantaen sylissään Juliaa.
Hissi lennätti heidät nopeasti ylös korkeuteen; ovenvartija ja palvelijat aukaisivat kunnioittavasti kumarrellen ovet ja sulkivat ne heti, kun Marcus oli astunut taakkoineen sisään.
Marcus näki, että Julia oli vieläkin raukea ja kalpea, ja hänet valtasi syvä sääli ja hellyys. Mitään ajattelematta hän istahti pehmeään sohvaan pidellen yhä Juliaa sylissään kuin pientä lasta.
Julia alkoi hengittää nopeammin; kun hän katsahti Marcusta loistavin silmin, valtasi Marcuksen taas tuo sama, omituinen tunne: aivan kuin tyttö olisikin ollut Aurelia — nimi vain oli toinen; niinkuin hän ei enää surisikaan samalla tavalla kuin ennen — ikään kuin ei olisikaan mitään kadottanut.
Marcus tunsi piston sydämessään: kuinka hän voi noin katkerasti loukata
Aurelian muistoa… Mutta aikaisempi tunne ei haihtunut.
Juuri silloin hän tunsi, että Julia puristi hiukan hänen kättään ja kuiskasi sitten hiljaisella, värisevällä äänellä:
— Marcus — nyt minä tahtoisin kuolla.