— Onko siinä jotakin — jotakin sellaista? Etkö näytä minulle —? änkytti Julia pelästyneenä, ja hänen kätensä alkoivat vavista. Marcus sanoi hämillään:
— Näytän sitten myöhemmin. Mutta sen vääryyden olen tehnyt juuri sinulle, Julia, kun…
— Ooh! Et sinä mitään vääryyttä ole tehnyt! huudahti Julia hellästi, ilostuen.
Marcus oli omituisen liikuttunut, hän tunsi epämääräistä katumusta ja ihmettelyä. Ja nyt hän käsitti, että oli jo kauan rakastanut Juliaa, vaikk'ei ollut sitä ymmärtänyt — eikä tahtonut ymmärtää. Hän katsoi rakastettuaan silmiin ja kysyi hiljaa, epäröiden:
— Tiesikö hän, että — sinä pidit minusta?
— Tietysti hän tiesi! huudahti Julia innostuen. Ja sitten hän puhui lapsellisen naiivisti ja avomielisesti muistojensa valtaamana:
— Jo siellä iltakutsussa me aloimme molemmat pitää sinusta. Kun Aurelia sitten ilmoitti, että sinä häntä rakastit — en minä ollut vähääkään katkera; minä sanoin vain miten paljon sinusta pidän ja sitten me itkimme yhdessä — sillä minä rakastin häntäkin.
— Julia — rakkaani, kuiskasi Marcus liikuttuneena. Enkä minä tietänyt tulla edes tapaamaan sinua…
— Minä kyllä tapasin useasti sinut — kaukaa! puhui tyttö hämillään ja hymyili onnellisena. — Minä kävin usein lentokentän laidalla ja näin, kun sinä lensit… Jospa tietäisit, miten vapisin silloin paraatissa, kun sinä pudottauduit sillä tavoin — ja kun sitten hävisit ylös näkymättömiin — Ja kun sinä olit vangittuna — en minä paljoa nukkunut siihen aikaan — kun vielä Aureliakin oli vankilassa. Ja minä olen ikävöinyt sinua niin kovin ..
Marcus näki tytön hennon poven kohoilevan kiivaasti, näki sädehtivien silmien kyyneltyvän, ja hän ymmärsi äkkiä, ettei kukaan olisi voinut rakastaa häntä sellaisella rakkaudella kuin tuo tyttö — ja hänen oma rakkautensa tuntui kasvavan satakertaiseksi. Hän oli sen tietämättään tahtonut tukahduttaa — mutta nyt se tuntui tulena syöksyvän hänen sielunsa ja ruumiinsa lävitse. Hän puristi tytön rajusti rintaansa vastaan ja toisteli tulisesti ja hellästi: