— Julia — Julia — Julia!
Silloin kuului koputusta, ja Marcus kantoi Julian nopeasti ja äänettömästi toiseen huoneeseen. Hän palasi heti ja huusi:
— Sisään!
Ovesta astui Julius seurassaan hieno muotiompelijatar — ja jäljessä kolme juoksupoikaa kantaen joukoittain koteloita ja pieniä laatikkoja!
Marcus pyysi neidin tavaroineen menemään heti Julian huoneeseen. Ja sitten hän sanoi sydämellisesti hymyillen:
— Kylläpä sinä veli sait tulemaan tänne koko muotikaupan!
— Kyllä siinä oli juoniteltava — sillä kaupat on suljettu. Mutta sain lopulta sittenkin…
Kun muotineiti oli lähtenyt, aukeni sisähuoneen ovi, ja Julia astui sisään pukeutuneena yksinkertaiseen, hienoon pukuun.
Marcus hämmästyi sanattomaksi; nyt hän vasta oikein huomasi, mikä muutos Juliassa oli tapahtunut! Hän oli aina tottunut ajattelemaan Juliaa erikoisen kauniina tyttönä — mutta nyt hän näki nuoren, ihanan naisen! Julian sorja vartalo näytti vielä solakammalta ja notkeammalta kuin ennen, kapeat kasvot entistä hienommilta, henkevämmiltä — ja mustista silmistä sädehti salaperäinen, sanoin selittämätön sulo, joka voi syntyä vain surusta ja sisäisistä kärsimyksistä. Ja kun hän hymyili vienosti punastuen, näyttivät hänen poskensa läpikuultavilta, jostakin harvinaisesta kivestä veistetyiltä. — Marcuksesta tuntui, ettei hän koskaan ollut nähnyt niin hurmaavan kaunista naista! Niin, hän oli vielä kauniimpi kuin Aurelia —. Marcus ehdotti että he menisivät yhdessä aamiaiselle — ja se hyväksyttiin.
Silloin Julius hienotuntoisena nousi ja sanoi toimekkaasti: