— Minä lähden varaamaan hyvät paikat!
Kun ovi oli sulkeutunut, kiiruhti Marcus Julian luokse ja suuteli häntä kuiskaten kiihkeällä hellyydellä:
— Rakas — se mitä nyt sanon, on vanhaa, mutta minun täytyy se sittenkin sanoa: Sinä olet kaunis!
— Marcus! koetti tyttö moittia, mutta hänen hymynsä, sädehtivät silmänsä ja hohtavat poskensa kuvastivat vain hellyyttä, onnea. Molemmat näyttivät rajattoman onnellisilta — niinkuin ei olisikaan ollut käynnissä hirveä taistelu. He olivat vielä niin nuoria.
Kun Julia Marcuksen käsivarteen nojautuen hiljaa astui hotellin loistavaan ruokasaliin, herätti hän tavatonta huomiota. Kun saatiin tietää, että hän oli pelastunut yöllisestä tuhosta, ja nähtiin hänen vielä ontuvan, muuttui tuo mustapukuinen pääkaupungin kaunotar jokaisen silmissä yhä mieltäkiinnittävämmäksi — kaikkien katseet kääntyivät häneen.
Siellä oli myös pieni ryhmä upseereja. Marcus tunsi epämääräistä vastenmielisyyttä kuunnellessaan heidän äänekästä varmuuttaan. Useimmat siviilihenkilöt sen sijaan näyttivät synkiltä ja epävarmoilta. Erään herran puheesta hän sai tietää, että suuri osa asukkaista, varsinkin rikkaimmat, olivat tänä aamuna paenneet kaupungista.
Hetken kuluttua tuli itse ravintolan johtaja Marcuksen luo ja sanoi kohteliaalla, salaperäisellä äänellä:
— Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne lukea muutamia äsken tulleita sähkösanomia, joita on käsketty antaa tilapäisesti täällä oleville korkeammille upseereille?
— Olkaa hyvä ja tuokaa! hän vastasi tyynesti.
— Heti paikalla, teidän ylhäisyytenne!