Ja sitten hän oli liikkumaton.
— Ooh!
Tuo hirveä karjahdus tuntui tunkeutuvan Julian sydänjuuriin asti, lamauttavan hänet kauhusta. Ja kun Marcus katsahti alapuolellaan olevia lentokoneita, näytti hänen silmistään säihkyvän tulinen viha ja kostonhimo.
Ne koettivat myöskin kohota, mutta äkkiä lähti toinen pakoon ja kohta toinenkin. Mutta ne olivat vanhaa mallia — Marcus saavutti toisen miltei heti. Silloin tällöin rapisivat siitä ammutut kuulat ohutta panssaria vastaan, niinkuin raesade ikkunoihin, mutta alhaaltapäin ne eivät voineet enää vahingoittaa.
He olivat jo noin kolmesataa metriä koneen yläpuolella, kun Julia näki Marcuksen sovittavan jalkansa erääseen lentokoneen lattiassa olevaan renkaaseen, ja sitten hän väänsi silmiensä kohdalle erään monihaaraisen kiikarin näköisen laitteen ja katsoi sillä.
Julia näki, että Marcus hiljensi pari kertaa vauhtia ja taas lisäsi — hiljensi — sitten salamannopeasti eteenpäin ja — Juliasta tuntui kuin olisi auto hurjimmassa vauhdissa ajanut suuren äkkijyrkän kiven päälle, paiskautunut korkealle — ja vielä jotakin kauheata — kaikki musteni ja lakkasi kuulumasta.
Sitten hän huomasi suonenvedontapaisesti pitävänsä kiinni Marcuksen käsivarresta. Ja nyt vasta hän hämärästi käsitti, että oli ollut hetkisen jonkinlaisessa tainnostilassa, Marcuksen jäntevä käsi puristi ohjauspyörää, hän katsoi nytkin pomminpudotuslaitteen kiikarista — välittämättä vähääkään hänestä…
Nyt räjähti huumaavalla räiskeellä useita kranaatteja heidän alapuolellaan, sitten ylempänä — ympärillä…
Marcus kohotti vihan vääristämät kasvonsa laitteesta ja katsahti alas. Kuului viiltävän terävä hammasten kirskaus — ja kun Julia katsahti niihin kasvoihin, jotka olivat hänelle rakkaimmat, alkoi häntä puistattaa — hän pelkäsi Marcusta kuin jotakin yliluonnollista olentoa.
Ehkä Marcus huomasi, miten äkkiä Julia irtaantui hänen käsivarrestaan, koska hänen ilmeensä lientyi hiukan ja hän huusi lujasti: