— Seis, hyvät herrat! Älkää liikuttako käsiänne!
He seisahtuivat, ja Marcus viittasi taakseen, jossa Julius oli valmiina konepistooli kädessä. Sitten hän pani moottorit käyntiin.
Julia oli vieläkin kuin puutunut; hän ei edes huomannut, että he kohosivat ylöspäin.
Mutta sitten tapahtui jotain hirvittävää. Ensin kuului koneen panssarissa terävää rapinaa, kaukaista konekiväärin särinää — sitten omituinen voihkaus ja Juliuksen hätäinen, soinnuton ääni:
— Lentokoneita — veljeni, minä kuolen, sano…
Sitten ääni katkesi käheästi korahtaen.
Hätkähtäen Marcus käännähti, näki Juliuksen tarttuvan rintaansa…
— Julius — Julius! hän huudahti kamalan tuskan vallassa. Samalla Marcus näki sivullaan, noin kilometrin päässä kaksi lentokonetta ja pani koneensa syöksymään miltei pystysuoraan — ylöspäin. Ja kun hän taas katsahti taakseen, muistutti hänen äänensä hukkuvan hätähuutoa:
— Julius veljeni, veljeni! Odota…
Juliakin katsoi taakseen ja näki, että Julius vaivalloisesti kohottautui; hänen kätensäkin nousi ja hän katsahti Marcukseen sammuvin katsein. Sitten hän aukaisi suunsa kuin sanoakseen jotakin — mutta samassa purskahti veri hänen suustaan, käsi vaipui alas kuin katkenneena ja koko ruumis hervahtui eteenpäin alumiinikaiteelle — niinkuin hänet olisi äkkiä vallannut kuolettava väsymys.