Ei, ei mitään! Kaupunki oli pimeä kuin hauta — niinkuin kaikki asukkaat olisivat sen jättäneet. Hän kuunteli — vallitsi kuolemanhiljaisuus.
Hän poistui ikkunan äärestä, sytytti taas lampun ja alkoi kävellä loistavasti sisustetuissa huoneissa…
Julia kuuli ruokasalista hillittyä helinää: siellä katettiin illallispöytää heitä varten! Hän tunsi rauhoittuvansa, ajatellessaan miten kaikki huolehtivat heistä — aivan kuin kaikkein rakkaimmista omaisistaan.
Julia asteli taas hetkisen. Sitten hän aukaisi makuuhuoneen oven, ja hänen huuliltaan kuului hiljainen hämmästyksen huudahdus: siellä oli kokonaan toisenlaista kuin pari tuntia takaperin — se oli muuttunut kuin taikaiskulla! Miltei äänettömästi oli sinne muutettu uusi, hieno kalusto! Se oli valaistu ruusunvärisellä valolla ja ilmassa tuntui suloista kukkien tuoksua.
Julia asteli hiljaa vuoteen viereen, ja kun hän painoi pehmeää höyhentyynyä, huomasi hän sormiensa vapisevan. Ennen tuntematon, puolittain pelokas tunne valtasi hänet; omituinen väristys kiiti hänen ruumiinsa lävitse — hän hengähti syvään.
Mutta saapuessaan saliin hän seisahtui paikalleen kuin naulattuna, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa: kadulta kuului auton hiljaista jyminää… Julia tunsi poskiensa kuumenevan, sydämensä lyövän kuin vasaran — hän tunsi notkeat, kevyet askelet… Ovi aukeni…
Astuessaan valaistuun saliin Marcus tunsi suuren hellyyden valtaavan mielensä ja hän aivan häikäistyi rakastettunsa kauneudesta. Julia oli pukeutunut ohueen, ruumiinmukaiseen aamupukuun, ja hänen kasvoillaan kuvastui taas samanlainen liikutus ja riemastus kuin päivälläkin.
Marcus riensi nopeasti tytön luokse ja puristi rintaansa vastaan tuon solakan, notkean vartalon. Sitten hän kuuli vienon, sointuvan äänen:
— Sinä tulit — Marcus!
He istahtivat sohvalle, ja Marcus puhui nopeasti: