Marcus oli itsekin muuttunut niin kauhean näköiseksi kuin olisi hän vieläkin katsellut noita hirmuisia näkyjä. Ja niin asia olikin — hän oli niissä mukana — hän näki kaiken. Aamulla he olivat saaneet tietää, että kaupunki edelleen paloi — ja nyt hän aivan kuin ääneen ajatellen puhui tukahtuneesti:
— Sellaista siellä oli, ja samalla tavalla se vieläkin palaa. Ei heistä enää mitään ole jäljellä — heidän tuhkansakin on jo hävinnyt avaruuteen. Sinne ovat hävinneet sadattuhannet pienokaisetkin.
Marcus katsahti tuskallisesti ympärilleen, vaikeni, ja lähti istumapaikalleen.
Salissa kajahti hurja huuto. Ja kun sisällä hiukan heikkeni, ärjähti ulkopuolella ikään kuin hirmumyrskyn pauhu; ikkunat tärähtivät sen mahtavasta voimasta. Kertomus oli ollut liian kauhea, heidän täytyi purkaa sen vaikutusta jotenkin, edes sanattomasti huutaa.
POIS SOTA!
Seurasi omituinen näytelmä.
Kaikki Euroopan kansat olivat edustettuina, ja puhujalavalle nousi mies toisensa jälkeen: vanhoja, nuoria, tummia, vaaleita, työmiehiä ja herran näköisiä — naisia oli kokouksessa verraten vähän. Kaikki olivat järkyttyneitä, kiihtyneitä, kaikki puhuivat lyhyesti. Eräät puheet räiskähtivät tulikipunoina, toisten sanat sinkoilivat veitsenterävinä, katkerina, mutta jok'ainoa sana tuntui kumpuavan täydestä sydämestä, ja sen tähden ne myös sinkosivat suoraan sydämiin kuin terävät nuolet.
Ensimmäisenä nousi puhumaan eräs etelämaalainen syndikalisti, virittäen keskustelun siitä, mitä oli tehtävä entisille hallituksille. Karmivan katkerasti hän ilmoitti, että he kyllä vangitsivat hallituksen, mutta se olikin kiskonut kansalta jok'ikisen kolikon sotakuluihin, ja nyt oli maassa satojatuhansia nälkäisiä. Hallitus oli siinäkin koettanut toimia innokkaasti: vähentämällä nälkäisten lukua — sillä armeijalla oli hyvät aseet; mutta nälkääkärsiviä oli vieläkin siksi paljon, ettei kannattanut elättää niin rikkaita täysihoitolaisia.
Puhuja toisensa jälkeen lausui asiasta mielipiteensä, ja vihdoin itse anarkistien pääjohtaja nousi puhujalavalle.
Hän koetti näyttää mahdollisimman tyyneltä, mutta hänen silmänsä hehkuivat sisäisestä kiihkosta. Hän huomautti ensinnäkin, että kun vallassaolijoita oli moitittu oikeudentunnon puutteesta, niin kai nyt valtaan pyrkivien täytyisi olla oikeudenmukaisia. Ja kun tähän huudettiin myöntävästi, hän luetteli kaikki hallituksen rikokset, todisti hallitukset murhaajiksi ja ryöväreiksi. Lopuksi hän vetosi erääseen omituiseen seikkaan: "Kun hallitus ensin on väkisin ottanut kansalta kaikki sotalaitokseen tarvittavat varat ja sitten väkisin vie terveimmät miehet sotaan teurastettaviksi — niin se näin pakottaa kansan itsensä maksamaan omaistensa tappokulut! Voiko mielikuvitus keksiä mitään helvetillisempää? Kun ajattelee sitäkin, mikä tapahtui toissayönä, niin eikö oikeudentunto pakota jokaista kannattamaan ehdotusta — että heidät on tuomittava töittensä mukaan!"