Kuului keskeyttäviä hyväksymishuutoja. Niiden päätyttyä puhuja jatkoi huomauttaen, että oli kysymyksessä taistelu elämästä ja kuolemasta militarismin ja ihmisyyden välillä. Edellisen voitto merkitsisi ihmisyyden, kulttuurin kuolemaa; mutta militarismi oli tietoinen, että myöskin sille tappio oli sama kuin kuolema — ja se tuli käyttämään kaikki keinonsa. Sen tähden vaadittiin kansoilta voimaa, kestävyyttä ja innostusta. Tätä silmällä pitäen kehoitettiin kansainvälisen sosialistisen liiton ja Sotilasliiton, Rauhanliiton, Anarkistien, Syndikalistien sekä radikaalisten porvaripuolueitten edustajia kaikkien Euroopan maiden jokaiselta suurelta paikkakunnalta saapumaan tähän kokoukseen. Yli 2000 edustajaa oli nyt läsnä. Pian saatiin tiedot kaikista maista, ja voitiin yhdessä päättää avun lähettämisestä ym. Kun monet ehtivät vielä samana päivänä kotipaikoilleen, niin ehkä tieto avunsaannista ym. antoi uutta voimaa ja innostusta taisteleville.
Kun kokoukselle oli valittu virkailijat, ehdotti kokouksen avaaja, että sähkösanomain vielä viipyessä alettaisiin yleiskeskustelu asiasta kokonaisuudessaan. Ehdotus hyväksyttiin.
Kokouksen puheenjohtaja ilmoitti, että Marcusta oli pyydetty selostamaan kauheimpia tapahtumia niiden alkuvaiheita myöten. Ilmoitusta tervehdittiin raikuvilla hyvä-huudoilla.
Marcus tunsi kansainvälisen komitean puheenjohtajan puristavan kättään, — isällinen ääni kuiskasi:
— Nuori ystäväni, puhukaa vain niinkuin minulle — sitten muistatte kaikki!
Samassa hän kuuli nimeään mainittavan ja asteli koneellisesti puhujalavalle.
Äkkiä tuli täydellinen hiljaisuus, ja nähdessään kahdeksankymmentä tuhatta tuijottavaa silmää Marcus tunsi hämmentyvänsä. Mutta kun valkotukkainen pää samassa rohkaisevasti nyökäytti, läikähti rintaan heti jotakin rauhoittavaa.
Ensimmäiset sanansa Marcus lausui virheellisesti; mutta muistaessaan ystävänsä Antoniuksen, hän unohti kaiken muun — hänen puheensakin sujui yhtä hyvin kuin äidinkieltä käyttäessään. Hän alkoi kertoa Antoniuksen uupumattomasta, vuosikausia kestäneestä ponnistelusta; kertoi siitä kokouksesta, jossa tämän keksintöä päätettiin käyttää vasta viime hädässä, miten se varastettiin…
Kiihkeät huudot keskeyttivät silloin tällöin Marcuksen, mutta ne innostivat häntä omituisesti: hän muisti kaiken, ikään kuin olisi samat hetket elänyt paraillaan uudelleen. Hän kertoi, aivan kuin olisi nähnyt jok'ainoan tapauksen edessään. Hän ei ollut vielä kenellekään kertonut noita tapauksia, ja se tuntui hiukan lieventävän hänen tuskaansa — hän kertoi ihan kaiken…
Hänen kertomuksensa vaikutti järkyttävästi ihmisjoukkoon. Kaikki tuijottivat häneen kuin hypnotisoituina. Kuului raskasta hengitystä, kaikkialla näkyi kuolemankalpeita kasvoja — ja monta kertaa hänet keskeytettiin kauhistuneilla huudahduksilla. Kun Marcus kertoi palaneista lapsista, alkoivat monet naiset tukahtuneesti nyyhkyttää, mutta kun hän hetken kuluttua mainitsi mielipuolten lopusta, sadat ihmiset hypähtivät kauhistuneina seisoalleen.