— Lopettakaa jo lorunne!
— Menkää Haagiin ilveilemään!
— Siellähän on jo "ihana rauhan temppeli…"
— Alas sieltä!
Puheenjohtaja koputti vasarallaan, huudot taukosivat, ja puhuja jatkoi haltioituneena:
— Nyt voitamme oikeudenkin aseilla, sillä he ovat antaneet meille niistä kaikkein tehokkaimman: monet rikoksensa! Ystävät! Ajatelkaa: jos meidän kätemme ovat puhtaat, niin me voimme sormella osoittaen huutaa: tuossa ovat pyövelit! Ja se huuto on kaikuva maan äärestä toiseen! Ja yhä useammat vaikutusvaltaisetkin miehet alkavat ymmärtää militarismin rikollisen kauheuden ja liittyvät rauhanaatteen kannattajiin. Ja vaikka — emme vielä tällä kertaa voittaisikaan oikeuden aseilla, niin odotetaan vielä…
Marcuksen mieleen tulivat ne hirmuiset väkivallanteot, julmuudet ja vääryydet, joita toiselta puolen oli taukoamatta harjoitettu; hän muisti sodan ja väkivallan lukemattomat uhrit kotikaupungissaan, muisti kolme miljoonaa poltettua ihmistä — ja hän alkoi vihata puhujalavalla olevaa miestä. Kiduttavan elävästi hän taas näki palaneet, kiemurtelevat lapset, mielipuolet — Antoniuksen, Aurelian, kaikki…
Mutta tuo uljas, hyvinvoipa mies oli joutunut miltei hurmiostilaan. Hänen suuret, siniset silmänsä loistivat, kun hän yhä uudelleen vakuutti totuuden ja oikeuden voittavan; hän kielsi ajattelemastakaan väkivaltaa ja kostoa. Ne jotka ovat syyllisiä sotiin ja väkivaltaisuuksiin, saavat kyllä rangaistuksensa; he joutuvat vastaamaan rikoksistaan historian tuomion edessä! — Mutta me olemme silloin puhtaat!
Nyt nousi sellainen meteli, että puhuja vaikeni hämmästyneenä. Kun hän näki heiluvia, uhkaavia nyrkkejä, ilmestyi hänen jaloille kasvoilleen kärsivä ilme ja hän lähti paikalleen.
Nyt nousi puhujanpaikalle miltei yhtä komea valkotukkainen professori. Hän huomautti, ettei kuulunut mihinkään ryhmään eikä puolueeseen, koska ne ehkäisevät yksilöllisyyden kehitystä, mutta hän oli aina ollut suosiollinen sosialismille ja varsinkin rauhanaatteelle sekä perusteli kantaansa useilta eri puolilta.