— Rakkaat ystävät, ette tiedä, mitä vaaditte! Ajatelkaa, että minulle, minulle voisi tulla nuha! Ja teille myös! Ehkä löydämme toisen saaren, jossa pääsemme maihin kuivin jaloin.
Laivalla syntyi tavaton sekasorto. Miehet pyysivät hartaasti päästä maihin, naiset ja lapset heittäytyivät sydäntäsärkevästi itkien kapteenin eteen ja eräs nuori nainen syleili kapteenin polvia vaikeroiden kauhun ja epätoivon vallassa:
— Herra — minulla on kolme pienokaista — ja tuolla ulapalla on niin hirvittävää — Laiva uppoaa — lapseni kuolevat! Minun hennot, viattomat pienokaiseni…
Itku ja rukoukset yltyivät. Mutta silloin kapteeni ojensi kätensä ja huusi juhlallisesti ja lohduttavasti lempeällä äänellään:
— Rakkaat, rakkaat ystäväni! Ette ymmärrä … Ei merkitse mitään — vaikka kuolettekin, kun te vain saatte kuolla kuivin jaloin? Perämies: käännä nopeasti ulapalle!
Räjähti huumaava nauru, tohtori huitoi käsillään huutaen jotakin kaikin voimin. Ja kun nauru taukosi, puhuja kysyi taas kohteliaasti kumartaen:
— Mitä, herra tohtori? Eikö satu miellytäkään teitä? Onko tämä satu totta — vai oliko se totuus satua?
Ääretön sali täyttyi taas naurusta; ja kun se oli tauonnut, alkoi puhuja taas vakavasti:
— Edelliset puhujat ovat ehdottaneet maailmanrauhan saavuttamiseksi erään ikivanhan keinon: kasvatetaan ihmiset enkeleiksi. Mutta kun ajattelee esim. sitä näytettä, mikä 2000-vuotisen opetuksen jälkeen toissayönä suoritettiin, niin minä suuresti pelkään, että tällaiset enkelikandidaatit ehtivät lopettaa toisensa sukupuuttoon — ennen kuin sillä kasvatustyöllä maailmanrauhaa saadaan. Sitä paitsi: kun alkuperäisetkin enkelit ovat taivaassa tapelleet pari kertaa, niin…
Vielä kerran keskeytettiin hänen puheensa naurulla ja hyvä-huudoilla,