— Samalla en voi olla mitä ankarimmin moittimatta läsnäolevia siitä, että arvoisalta virkaveljeltäni olette ryöstäneet hänen ihanan uskonsa. Tosin olette saaneet rangaistuksen; olisitte ehkä saaneet maailmanrauhan näinä päivinä, mutta nyt saatte katkerasti katuen odottaa sitä 300-400 vuotta…
— Mutta — herra professori, minä … keskeytti ensimmäinen professori tolkuttomasti ja nousi seisomaan paikallaan.
— Millä voin teitä palvella, rakas virkaveli? kysyi puhuja teennäisen kohteliaasti; hänen olemuksensa muistutti notkeata, äärettömän taitavaa miekkailijaa.
Nyt kuului tuhansista suista valtava naurunpurskahdus, ja kiusattu professori vääntelehti tuolillaan, niinkuin se olisi ollut keskiaikainen kidutuspenkki.
Mutta hirveä mies ei vieläkään hellittänyt. Valmistelematta hän alkoi vakavalla äänellä puhua:
— Suuri valtamerilaiva tuhansine matkustajineen oli hukkumaisillaan hirmumyrskyn kynsiin. Peräsin ei enää totellut, vuorenkorkuiset aallot paiskelivat laivaa lastuna, kaikki näytti jo olevan lopussa — mutta silloin laiva ajautuikin erästä saarta kohden. Sen suojassa alkoi peräsinkin taas toimia; laiva pysähtyi, ja kapteeni lähetti perämiehen tarkastamaan rantaa. Reippaitten merimiesten soutamana tämä hetken kuluttua palasi huutaen iloisesti:
— Hei! Kaikki hyvin, herra kapteeni! Veneet pääsevät lähes sadan metrin päähän rannasta, ja siitä on helppo kahlata sileätä santapohjaa myöten rantaan. Käskettekö laskea veneet vesille?
Silloin kapteeni alkoi repiä tukkaansa ja huutaa värisevällä äänellä:
— Ei, ei koskaan! Etkö sinä ihminen ymmärrä, että minun täytyisi kastaa jalkani?
Matkustajat pyysivät ja rukoilivat, että kapteeni laskisi heidät saarelle. Mutta tämä ähkyi kauhusta vääristynein kasvoin: