Näytti kuin kaikki olisivat päässeet raskaasta taakasta. He purkivat ilonsa innostuneeseen hyväksymishuutoon. Sen tauottua kuului tohtori B:n epäröivä ääni:
— Mutta elleivät he kuitenkaan tottele? Niin ei kai sellaista — väkivaltaa…?
Syntyi kuolemanhiljaisuus, ja professori kysyi matalalla äänellä:
— Tarkoitatteko, herra tohtori, sitä, että jolleivät pyövelit hyvällä laske vankeja vapaaksi, niin heidät on jätettävä teloitettaviksi?
— Pääseväthän he, jos — jos suostuvat, antautuvat…? änkytti tohtori epävarmasti.
Professori muistutti mieliin, miten kapinallisille tehdyt lupaukset oli viime aikoina pidetty; huomautti syyttävästi, että tohtori oli yhtä mittaa sanoin vedonnut totuuteen, oikeuteen, veljeyteen ja rakkauteen, mutta toiminnassa ne olivat häneltä unohtuneet…
— Unohtuneet? keskeytti tohtori loukkautuneena.
— Vielä pahempi, jos tahallanne olette ne hylännyt! iski professori.
Marcus näki hänen silmiensä hehkuvan — mies painosti joka sanaa, ikään kuin olisi niillä tahtonut tappaa vastustajansa:
— Te olette sanonut, että sota on hirmuisin vääryys ja rikos, myönnätte noiden neljäntuhannen taistelleen oikeuden puolesta — ja nyt te tahtoisitte heitä luopumaan oikeudesta, astumaan vääryyden puolelle. Onko se oikeutta? Te toivoitte, että 4 000 miestä tekisi maailman inhottavimman rikoksen — pettäisi veljensä. Onko se todellista veljeyttä? Te tahdotte jättää nuo onnettomat veljenne pyöveleille. Onko se rakkautta? Minä olen varma, että täällä on ainakin 20 000 ihmistä, jotka ovat valmiit kantamaan varkaan, murhaajan nimeä, kunhan voisivat pelastaa onnettomat veljensä. — Mutta herra tohtori antaisi sotienkin jatkua, hänelle ei merkitse mitään miljoonien kuolema, heidän leskiensä ja orpojensa itku — kunhan vain hänen kätensä ovat puhtaat! — Onko täällä joku, joka kannattaa tohtori B:tä?