Salissa vallitsi hetkisen niin syvä hiljaisuus, että Marcus kuuli naapurinsa taskukellon käynnin.
Silloin hän näki vierustoverinsa, sotilasliiton puheenjohtajan nousevan ja lähtevän puhujalavalle. Hetkisen tämä seisoi kasvot kalpeina, rykäisi pari kertaa ja lausui sitten liikuttuneena:
— Ystävät… Tällaista onnea ja iloa en ole koskaan tuntenut — sitä ei voi oikein kaikessa suuruudessaan käsittää. Ainoa, mikä sitä hämmentää, on uhrien suuri lukumäärä. Miten paljon heissä olikaan sellaisia, jotka olivat tälle asialle koko elämänsä uhranneet! Aivan erityisesti täytyy lausua muutama sana eräästä merkillisestä miehestä, jonka kaameasta kuolemasta nuori ystävämme äsken kertoi.
Sitten hän selitti lyhyesti, miten Kansainvälisen sotilasliiton nerokas toimintasuunnitelma, joka oli suojellut liittoa urkkijoilta ja ilmituloilta, oli Antoniuksen laatima; hänen keksintönsä avulla voimme tänään varmasti pelastaa 4000 ihmistä, se olisi ollut tavattoman voimakas, miltei ratkaiseva ase, jos taistelu olisi kääntynyt tasaväkiseksi. Yksilö ei voi enempää kuin hän. Sen tähden tuntuu surulliselta, ettei hän nähnyt toteutuvan tätä, jolle oli pyhittänyt koko elämänsä — että hän luuli kaiken musertuneen. Mutta viime hetkelläkin hän oli suurenmoinen. Hän tuhosi vihollisensa kuin Simson — ja syöksyi sen jälkeen kammottavan jylhään kuolemaan — sellaiseen, jota ei maailman alusta lähtien ole tapahtunut.
Kaikki nousivat kalpeina ja liikuttuneina seisoalleen kunnioittaakseen sankarin muistoa.
Kun Marcuksen vierustoveri palasi paikalleen, nousi puhujalavalle hienopiirteinen, vielä nuorekas nainen, jonka tuuhea tukka oli hopeanharmaa. Hän puhui sointuvalla, surullisella äänellä, miten naiset heikompina useasti joutuvat kärsimään sodan tähden vielä enemmän kuin miehet. Mitä tunteekaan sairas vaimo itkevän lapsijoukon keskellä odottaessaan kauhulla tietoa sotatantereelta? hän kysyi ääni väristen. — Kuka voi kuvailla vanhan äidin tuskat, kun hän saa sanoman ainoan poikansa kuolemasta. Hän muistaa poikansa lukemattomissa puuhissa: lapsena, nuorukaisena, miehenä; muistaa lukemattomia sanoja, kohtauksia —. Taukoamatta hänen sydäntään puristaa tietoisuus, että nuo rakkaat kasvot, tuo uljas ruumis on silvottuna, tuntemattomana paiskattu jonnekin kuraiseen kuoppaan kuin koira… Ja sadattuhannet äidit ovat saaneet tuollaisen tiedon — sitä tuskan määrää on kamala ajatella. Jos tuollainen nyt loppuu, niin sitä ei voi heti käsittää…
Puhujan kasvoissa kuvastui syvä, kalvava murhe, kun hän kertoi, että hänenkin sulhasensa oli viime maailmansodassa kolmesti haavoittunut — viimeisellä kerralla silpoutuen muodottomaksi — ja ampunut itsensä. Ja hänen lopettaessaan soinnahti hänen äänessään sekaisin syvä suru ja toivo:
— Eivät tulleet minun hääni, en koskaan saa tuntea äidiniloa. Mutta nyt voin iloita, nähdessäni nuorten toisiaan rakastavan, minä rakastan toisten lapsia, kaikkia lapsia. Sillä minun ei tarvitse niinkuin tähän asti lapsia katsellessani yht'äkkiä hätkähtää ja kauhistuen kuvitella, että heidätkin voiman ja nuoruuden kukoistuksessa surmataan — silvotaan muodottomiksi kummituksiksi. — Tämä päivä on kaikki muuttanut! Miljoonat tulevat nyt onnellisemmiksi!
YLÖS HELVETISTÄ.
Kuului salaperäinen kohahdus, jota seurasi syvä hiljaisuus:
Sosialistien kansainvälisen liiton puheenjohtaja nousi puhujalavalle.
Hän seisoi hetken äänettömänä katseen kiitäessä yli salin — ja hänen
laihoilla kasvoillaan kuvastui tavaton liikutus.