Marcus huomasi takanaan erään santarmikapteenin ja tämä yksin erottui huoneen yleisvaikutuksesta; hän oli kookas ja lihava, hänen kasvonsa olivat pulleat, punakat, ja tuuheitten punertavien viiksien alta paistoivat inhottavat, paksut, punaiset huulet…
Vastenmielisin tuntein Marcus kääntyi uudelleen pöydän ääressä istuvan tutkintotuomarin puoleen.
Huoneen kaameassa valossa näyttivät nuo liikkumattomat kasvot kuolleilta tai tunteettomalta naamarilta, ja kylmä, tutkiva katse oli kohdistettu Marcukseen. Ääni vain oli sointuva ja kohtelias, kun tuomari pitkän äänettömyyden jälkeen lausui:
— Olkaa ystävällinen ja sanokaa nimenne.
Marcus vastasi, ja tutkintoa jatkui; tuomari kyseli aivan pikkuasioita ja Marcus vastasi lyhyesti, miltei ajattelematta, hän vain odotti milloin…
Silloin avautui mustaan seinään aukko, ja siihen ilmestyi Aurelia — yhtä kauniina ja hienopiirteisenä kuin ennenkin.
Äänettömästi hän asteli keskilattialle, hänen vartijansa jäi seinän viereen — ja nyt Marcus näki rakastettunsa kasvoilla tuskallisen levottomuuden.
Marcuksen sydämeen syöksyi jälleennäkemisen ilo, rakkaus ja epämääräinen tuska — hän luuli miltei kuulevansa suontensa rajun sykinnän.
Silloin hän kuuli Aurelian hiukan värisevän äänen, jota tämä koetti saada teennäisen väsyneeksi:
— Pitäisikö minun tämäkin herra taas tuntea?