— Vaiti! — ärjähti tutkintotuomari. — Odottakaa, kunnes kysytään!
— Mistä minä sen tiesin —? mutisi Aurelia hiljaa, ja hänen kasvoillaan häilähti ikään kuin salainen ilo siitä että oli onnistunut.
Minkä erehdyksen Aurelia nyt olikaan tehnyt? ajatteli Marcus tuskaisena. Jospa heidän suhteensa kumminkin saadaan selville? Jos hän nyt ilmaisisi, joutuisi Aurelia valehtelijaksi, epäluulon alaiseksi — ei pääsisi lainkaan vapaaksi…
Hänen täytyy nyt myöskin kieltää.
— Tunteeko herra kapteeni tämän neidin? — kuului terävä kysymys.
Marcus kääntyi hiukan ikään kuin tarkastaakseen, ja tuo ristiriita repeli häntä vielä ankarammin; hänestä tuntui kauhealta valehdella tällä tavoin. Mutta nähdessään tytön ankaran, rukoilevan katseen, hän tiesi, ettei voinut tehdä tämän tahtoa vastaan. Hän katsoi siis yhä Aureliaa, muka tunteakseen ja sanoi hiukan epävarmasti:
— Ei, en luule… Tuntuu siltä, kuin olisin hänet nähnyt, mutta en muista varmasti…
Hän luki kiitollisuutta tytön silmistä, ja taas tuomari kysyi ääntään venyttäen:
— Vai niin. Te ette siis tunne häntä varmasti?
— Sanoinhan jo! vastasi Marcus terävästi ja punastui hiukan.