— Minä lähden hiukan katsomaan, mitä siellä tapahtuu…
— Isä, älkää menkö! pyysi Marcus. — Eihän siellä mitään voi —
— Minä menen. Tahdon nähdä.
Marcus näki, että isä oli päättänyt mennä: Hän ajatteli kiihkeästi vähän aikaa ja sanoi sitten tyynesti:
— No mennään sitten! Mutta vältetään kuitenkin vaarallisimpia paikkoja.
— Sinä? sanoi isä kuin pettyneenä. — Marcus, kyllä sinun tuota — täytyy jäädä kotiin, kun äitikin on sairas.
— Isä, te ette missään tapauksessa mene yksinänne! Ettehän te jaksa edes kävellä!
Isän kasvoilla kuvastui taas epämääräinen pettymys ja neuvottomuus. Mutta nähdessään, että myöskin Marcus oli päättänyt tulla mukaan, hän suostui vihdoin.
Marcus oli jo ovella, kun isä hitaasti asteli äidin vuoteen viereen. Hänen katseessaan kuvastui syvä mielenliikutus, sanomaton suru ja kaipaus. — Hyvästijättö — lennähti Marcuksen mieleen.
— Jäähyväiset, mutisi Marcus äänettömin huulin, ja hänen kurkkuansa alkoi oudosti kuristaa: hän muisti sen nimisen taulun. Hämärtyvällä taistelukentällä ojentaa kuoleva sotilas viimeisen kerran vanhalle toverilleen voimattoman, lyijynraskaan kätensä, katsahtaa häneen viimeisen kerran. Nyt isän katse muistutti tuon kuolevan sotavanhuksen katsetta. Hän näki äidin poskelta vierivän suuria kyyneleitä, kalvakoilla huulilla näkyi kummallinen, ymmärtävä hymy. Marcuksen silmät sumenivat, hänen aivoihinsa lennähti jokin hämärä tunne, että hekin ovat yhdessä vierustovereina taistelleet pitkän, armottoman taistelun — heidän on täytynyt nähdä sekin, että heidän rakkaimmat pienokaisensa ovat kaatuneet yksi toisensa jälkeen.