Taaskin muistuu hämärästi mieleen isä, katumellakat… Niin, niin! Kaupungillahan raivoaa kapina; hän istuu kotona, äiti makaa sairaana — ja isä näyttää olevan aivan suunniltaan.
Miltei yhtäjaksoisesti kuului terävä räiske kaupungin eri puolilta läheten ja edeten. Toisinaan se taukosi hetkiseksi — aivan kuin jokin kauhean suuri kone olisi mennyt epäkuntoon ja sitä olisi ryhdytty rasvaamaan ja korjaamaan kuumeentapaisella kiireellä. Sellaisina hetkinä Marcus odotti kuumeisesti väristen, milloin taas alkaa.
Öisin leimusi tulipaloja, ja niiden kellertävä kajastus valaisi heidän pikku tupansa omituisen, epätodellisen näköiseksi.
He saivat tietää, että kapinalliset olivat kukistumaisillaan, eikä isäparka voinut nukkua, ei syödä vähääkään. Vaikka Marcus koska tahansa olisi herännyt, hän kuuli isän tekojalan epäsäännöllisen, hervottoman kolkkeen; toisinaan taas näkyi hänen laihan vartalonsa varjo liikkumattomana punertavassa ikkuna-aukossa. Se muistutti kuollutta varjokuvaa, mutta sen kumarassa asennossa, hoikassa, eteenpäin kurottavassa kaulassa kuvastui kauhu, hirmuisempi kuin kuolemankauhu — niinkuin tuo kuva olisi henkeä pidätellen odottanut, milloin aavemaisesta valosta hirveänä olentona hypähtää hulluus.
Kolmantena yönä kuuli Marcus taas herätessään pimeydestä kaksi raskasta voihkausta, sitten hammasten kiristystä. Marcus huomasi, että se oli isä, hänestä tuntui kuin isä olisi ollut tukehtumaisillaan. Hän nousi vuoteeltaan, asteli isän luokse ja tarttui tämän käteen — mutta ei voinutkaan sanoa mitään: rajusti nyyhkien hän vain painoi kasvonsa isän laihaa rintaa vasten. Isä silitti hänen päätään ainoalla kädellään ja kuiskasi käheästi:
— Poikani — Poikani…
Marcus tunsi, miten muutamat kuumat kyyneleet putoilivat hänen niskaansa. Isän silmissä ei kertaakaan ollut näkynyt kyyneleitä, ja se vaikutti vastustamattomasti Marcukseen. Hänen sydämeensä tulvahti hellyys ja sääli, ja hän sopersi nyyhkyttäen:
— Isä — isäparka!…
Aamulla alkoi muun metelin yli yhtäkkiä kuulua pikatykkien kamala, yhtäjaksoinen jyrinä. Isän kasvoissa välähti jotain mieletöntä, sitten niissä kuvastui taas entinen tylsä kauhu. Hän kääntyi toisaalle, mutta Marcus näki, miten hänen hartiansa nytkähtelivät silloin tällöin — niinkuin hänen ruumistaan olisi pistelty jollakin terävällä…
Mutta kun hän hetken kuluttua kääntyi, oli hän kokonaan muuttunut. Hän näytti tehneen jonkin tärkeän päätöksen ja sanoi miltei reippaasti: