— Mitä, isä? änkytti Marcus.
— Sanon sinulle yhden esimerkin, puhui isä vapisevalla äänellä.
Ja sitten isä kertoi pöyristyttävän tapauksen, joka pani Marcuksen hiukset kohoamaan pystyyn. Hän ei voinut rauhallisena kuunnella, vaan hypähti seisoalleen ja keskeytti kauhistuksen ja raivon vallassa:
— Ihmiset ovat tulleet raakalaisiksi, pedoiksi!
— Älä sano niin, poikani! sanoi isä tuijottaen Marcusta silmiin, ja hänen käheä, vihlovan katkera äänensä koski Marcukseen kuin tylsän puukonterän vitkallinen viilto. — Julmimmatkin pedot ovat viattomia karitsoita, raakalaiset enkeleitä noihin verraten! Perkeleet — se on ainoa sopiva nimitys. Tiedätkö sinä poika esimerkiksi, miten minä nämä menetin?
Marcus hätkähti nyt, samoin kuin silloinkin kuullessaan isän äänen. Hän ei ollut moneen aikaan muistanut, missä oli. Hänen ympärillään oli kuoleman hiljaista: vankila nukkui.
Mutta Marcus ei saa ajatuksiaan pois isästä. Muistot ovat hellittämättömät, kuin takaa-ajavat veriviholliset… Ne ovat eläviä kuin elämä, todellisuus; hän tuntee samaa hyydyttävää kauhua kuin silloinkin. Hän unohtaa taas vähitellen vankilan, hän ei huomaa kopin pimeyttä — sillä hänen sisäisten silmiensä edessä on entinen koti.
Ja niin Marcus muistaa taas jok'ikisen sanan tuosta kamalasta kertomuksesta. Hän on näkevinään, miten nälästä ja vilusta puolikuolleihin miehiin kohdistetaan omat konekiväärit, miten he horjuillen ja kaatuillen etenevät vihollisten varustuksia kohden; sieltä alkaa konekiväärituli — jotkut kääntyvät — ja silloin puuskahtaa heitä kohden omien konekiväärien terässade. Onnettomat vaipuvat maahan — kaikki — isäkin —. Voi!
JÄÄHYVÄISET.
Hetken Marcus oli hämärästi tuntevinaan, että sen jälkeen oli tapahtunut muutakin — mutta kaikki tuntui niin tavattoman sekavalta ja kummalliselta, ettei hän jaksanut käsittää, mitä se oli. Hän tunsi huultensa mutisevan sanaa vankila, mutta ei vain jaksanut käsittää — ja hetken kuluttua oli kaikki omituisesti häipynyt, unohtunut.