Isä oli ollut kotona viikon päivät, kun Marcus kysyi, minkälaista sodassa oikein oli ollut.
Tuo ilta oli syöpynyt lähtemättömästi Marcuksen mieleen. Nytkin oli kaikki niin elävänä hänen edessään, että olisi pitänyt ravistaa olkapäästä, ennen kuin hän olisi muistanut olevansa vankilassa. Hän oli näkevinään isän istumassa vuoteensa laidalla, repaleinen huopa hartioilla — hän oli kuulevinaan tuon vilusta, tuskasta ja katkeruudesta värisevän äänen, jok'ainoan sanan, vieläpä omat vastauksensakin.
— Sodassa? Missä sodassa?
— Siellä missä isä oli, sammalsi Marcus pelästyneenä: eihän isä vain ollut menettänyt järkeänsä…
— En minä sodassa ole ollut — vaan helvetissä! huudahti isä kiihtyen. Hän huomautti, että niinkuin kansainväliset sopimukset kumottiin, samoin kumottiin sotalait, ja lisäsi, ettei yksikään sota ole vielä koskaan ollut niin raaka ja julma kuin viime maailmansota.
Marcus muistutti raakalaisten menettelystä, mutta isä väitti taas, ettei esimerkiksi omia miehiä ole koskaan kidutettu niin kamalasti kuin viime sodassa.
— Kun kuusikin päivää täytyy yhtä mittaa olla ampumahaudassa syömättä, vavisten hyytävästä vilusta, toisinaan vielä nilkkoihin asti kylmässä vedessä — niin ankarampaa kidutusta ei ole. Tulee niin tavaton heikkous ja tuska, että toivoo vain kuolemaa. Silloin miehet usein nostavat päänsä tai kätensä ampumahaudan reunan yläpuolelle päästäkseen edes pieneksi aikaa sairaalaan tai kuollakseen.
— Sattuiko todellakin sellaisia tapauksia — paljonkin? oli Marcus hiljaa änkyttänyt.
— Annettiinhan oikein julistus, jossa itsensä haavoittaminen ja ammuttaminen kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettiin! Mutta sen jälkeen monet ihan uhmalla nousivat juoksuhaudan reunalle — he pitivät kuolemaa parempana kuin sodan kärsimyksiä. Ja mitä vankeihin tulee, niin…
Isä vaikeni, hänen kasvoilleen tuli hurja kauhu; hän vilkaisi pelokkaasti taakseen, niinkuin siellä olisi ollut joku salaperäinen vihollinen.