Mutta nälkä oli vielä peloittavampi. Ja sen tähden nämä uudet joukot saivatkin heti näyttää kuntoansa.
Silloin isäkin kuoli…
Marcus hätkähti muistaessaan isän. Isän kohtalo — hänen elämänsä, palautui taas Marcuksen mieleen.
Koppi oli jo muuttunut pimeäksi, mutta Marcus istui yhä pöydän ääressä, nojaten päätään käsiinsä. Eikä hän tarvinnut valoa: hän näki liiankin hyvin.
Marcus oli asemalla vastassa, kun isä tuli — ja kauhistui nähdessään hänet.
Hänen kätensä ja jalkansa oli katkaistu, tukka oli muuttunut lumivalkoiseksi, ja hänen kasvonsa olivat laihat ja kuolemanharmaat.
Mutta ilme oli kamalin — Marcuksen sydäntä kouristi.
Kasvot olivat veltot ja liikkumattomat, silmät tuijottivat tylsinä. Mutta niissä oli sen ohessa jähmettynyt kauhu — ikään kuin hän yhtä mittaa olisi tuijottanut ruumiskasaan — jonka alta ojentuu tuskallisesti hapuilevia, kouristelevia käsiä.
Monta päivää isä makasi selällään vuoteella ja tuijotti ylöspäin kauhealla katseellaan.
Hän ei puhunut mitään, ei paljoa syönyt eikä sodasta palattuaan enää kertaakaan nauranut.