Isän kasvoille ilmestyi äkkiä kiihkeä mielenliikutus; hän tarttui lujasti Marcuksen käteen, ja hänen hätäinen äänensä värähti omituisesti:
— Marcus, poikani — juokse pian katsomaan takapihalle — pääsisikö sieltä toiseen pihaan! Odotan tässä.
Hän tuli mukana porttikäytävään, ja Marcus oli niin hermostunut näkemästään, ettei ehtinyt ajatella eikä arvostella isän käskyä.
Juostessaan hän kuuli lähenevien autojen jyrinän, ja saapuessaan pihan perälle hän oli kuulevinaan käheän huudon.
Hänessä heräsi hirveä aavistus: Isä —
Kuin henkensä edestä hän juoksi takaisin. Pihan keskikohdalla hän kuuli laukauksen, heti sen jälkeen toisen, kolmannen — ja hänen porttikäytävään saapuessaan vilahti ohitse harmaa panssariauto — laukauksia — ooh…!
— Isä seisoi horjuen kadulla ja heristäen tervettä nyrkkiään huusi jotakin — ja samassa kaatui.
Kuulat vinkuivat Marcuksen ympärillä, kun hän syöksyi isän luokse ja kumartui vavisten hänen ylitseen. Luoti oli pyyhkäissyt hatun päästä, viiltänyt mennessään pitkän haavan, valkoinen tukka tahrautui vereen. Luinen rinta kohoili korkealle — ja sitten hänen suustaan purskahti vaahtoava verivirta.
— Isä — isä, vaikeroi Marcus kauheassa tuskassa. Älkää kuolko — isä, isä…
Kuolevan kasvoilla välähti kerran omituinen kirkkaus. Silmät loistivat niinkuin joskus, joskus ennen sotaa. Mutta se häipyi tuskaan. Hänen veriset huulensa liikkuivat, niinkuin hän olisi tahtonut sanoa jotain tärkeätä, hän näytti ponnistavan epätoivoisesti: ei voinut! Kuului vain entistä kumeampi korahdus, ja veri alkoi tulvata yhä hurjemmin.