Kylmää kauhua tuntien Marcus katseli, miten isän silmät himmenivät himmenemistään, ja kuiskasi epätoivon kiihkolla:
— Isä, isä, isä!
Mutta isän silmissä ei enää näkynyt pienintäkään jälleentuntemisen merkkiä — niissä ei näkynyt enää elävää ilmettä…
Isän rinta kohoili yhä harvemmin, ja verenvuotokin alkoi tauota; punainen vaahto vain pursui hänen yhteenpuristettujen hampaittensa välistä ja jossain syvällä rinnassa korisi pitkään. Marcus aukaisi isän punaiseksi tahraantuneen takin, liivin, paidan — niin siinä se oli, keskellä rintaa… Ja yhä pulppusi… Pitkän aikaa Marcus katsoi tolkuttomasti tuota pientä reikää isän luurangoksi laihtuneessa rinnassa — harmaankalpeita kasvoja — eikä hän kyennyt ajattelemaan mitään.
— Niin se olikin, luuli Marcus kuiskaavansa: hän muisti isän katseen äidin vuoteen vieressä.
Se olikin heidän viimeinen hyvästijättönsä — viimeinen katse. Ja nyt hän ymmärsi, mikä isän äänessä äsken värähti, kun hän lausui tuon yhden sanan. Se oli hyvästijättö hänelle. Marcus oli miltei kuulevinaan noilta kalpeilta huulilta tuon hellyydestä värähtävän sanan: poikani…
Isäparka!
Silloin Marcus huomasi, että hänen ympärilleen oli kokoontunut pieni väkijoukko. Hän hätkähti, hypähtäen ylös kuin peto, jota häiritään tapetun pentunsa ruumiin ääressä. Mutta hän rauhoittui: kaikkialla näkyi vain myötätuntoisia katseita, sääliviä ääniä. Ja joidenkin miesten silmät kiiluivat uhkaavasti, alkoi kuulua hillittyjä sadatuksia, joista hän erotti vain yhden sanan: murhaajat!
Ympärilleen katsahtamatta, ajattelematta hän nosti isänsä ruumiin syliinsä ja lähti kotiinpäin. Joukko teki kunnioittavasti hänelle tietä, ja joku naisääni kuiskasi hillitysti:
— Poikaraukka!