Marcus oli voimakas nuorukainen, tottunut ankariin ponnistuksiin ja työhön, mutta hänen täytyi jännittää kaikki voimansa; hiki alkoi heti vuotaa hänen kasvoiltaan, ja ikään kuin hyvin kaukaa hän kuuli taas joitakin säälin ja vihan huudahduksia.
Hänen silmissään alkoi lennellä mustia palloja, korvissa humisi, ja hän oli vähällä kaatua — mutta hän puri hampaansa yhteen! Tuossahan koti jo olikin.
Raskaasti huohottaen Marcus lysähti eteisessä istumaan. Hän ei voinut ajatella mitään. Vielä äsken kuiskasi isä: poikani. Ja nyt hänen ruumiinsa alkoi jäykistyä.
Miten hirveän laiha tuo rinta olikaan — vain terävät luut. Mutta kasvoilla kuvastui vihdoinkin rauha — nyt vasta.
Marcus säpsähti kuin pahantekijä; sisällä oli narissut vuode. Ja sitten kuului äidin värisevä, tukahtunut ääni:
— Kuka siellä on?
KUUMEESSA.
Tukehtuneesti parahtaen Marcus hypähti pimeässä seisoalleen, käsittämättä oikein missä oli, näkikö unta vai oliko hereillä. Hän luuli huohottavansa kantamastaan taakasta — mutta kun hänen piti vapisevalla kädellään pyyhkäistä hikeä otsaltaan, olikin se kuiva ja polttavan kuuma.
Nyt vasta hän alkoi taas tajuta. Vaistomaisesti hän koetti valtasuonensa sykintää: se hakkasi hurjan nopeasti.
Hänellä oli siis kuumetta.