— Kun sen tiedätte, herra tuomari, niin ilmoittakaa siis, mistä minua syytetään!
Mitään vastaamatta tuomari kääntyi joitakin kysymyksiä tehden Aurelian puoleen, joka vastaili väsyneesti ja koneellisesti.
Kun tuomari tarkasteli muistiinpanojaan, katsahti Aurelia kerran Marcukseen — ja tuo katse vaikutti häneen kuin tulisen raudan kosketus. Tytön mustissa suurentuneissa silmissä kuvastui ikään kuin epätoivoinen rukous ja mykkä, jähmettynyt kauhu.
Marcus muisti silmänräpäyksessä isä-vainaan katseen, kun hän saapui sodasta — ja nyt Aurelia katsoi samalla tavalla. Eivätkä he voineet puhua sanaakaan…
Kun tuomari taas kääntyi Aurelian puoleen, kuuli Marcus sivultaan puhisevaa hengitystä; kääntyessään hän näki santarmikapteenin viikset pörrössä tuijottavan tulisilla silmillään Aureliaa — niinkuin suuri, paksu kissa, joka heinikossa väijyen, liikkumattomalla katseellaan tuijottaa pientä, pahaa aavistamatonta lintua.
— Eikö teillä ole siis mitään sanottavaa, herra kapteeni? kysyi taas tuomari katsoen Marcusta terävällä, luihulla katseellaan.
— On, sanoi Marcus lujasti. — Minä tahdon tietää, miksi minut on vangittu.
— Olkaa hyvä, nyt saatte poistua.
Ja Aurelia jäi sinne — niinkuin pieni lintu inhottavien korppikotkien keskelle.