Antonius istui yksin huoneessaan. Hänen kasvonsa olivat laihtuneet ja entisestäänkin kalvenneet — tukka näytti yhä vaalentuneen ohimoilta.

Äkkiä hän nousi kävelemään ja mutisi hiljaa itsekseen:

— Kuinka kauan ne oikein pitävät häntä vankeudessa? Antonius oli äsken käynyt ilmavoimien komentajan luona Marcuksen asian johdosta — ja tämäkin oli sanonut olevansa voimaton armeijan kaikkivaltiasta santarmistoa vastaan. Kenet ne vangitsevat, se pysyy siellä, kunnes katsovat hyväksi vapauttaa.

Antonius kaipasi Marcusta kuin veljeänsä. Ja mitä kauemmin tämä oli vangittuna, sitä suuremmaksi kasvoi hänen levottomuutensa. Tapetaanko hänetkin — niinkuin omat veljet? Samalla tavalla pidettiin heitäkin ensin vangittuina, ja sitten…

Antonius istahti nojatuoliin ja sytytti sikarin rauhoittuakseen, mutta ei voinut. Hän muisti taas erään kevätpäivän, yhtä elävänä kuin eilisen — elämänsä hirmuisimman päivän.

— Hän seisoo raskaan rautaportin takana ja odottaa. Hänestä tuntuu ikään kuin olisi jonkin kauhean olennon kynsissä. Hän tuntee itsensä yhtä avuttomaksi kuin pieni, vivisektorin pöytään sidottu koekaniini. Ja hän kärsii yhtä paljon kuin tuollainen pieni uhriraukka.

On hurmaava kevät. Eriväristen kukkien koristama ruohokenttä muistuttaa kallisarvoista, satumaista mattoa, ja ihanien jättiläiskukkien lailla sitä reunustavat valkoisina kukkivat tuomet, omenapuut, pihlajat — täyttäen ilman huumaavilla tuoksuillaan. Taivaan syvää sineä vasten näyttää lehmusten ja saarnien vaalea vihreys ihmeellisen heleältä ja kirkkaalta. Jossakin lähellä helskyttää satakieli ihanaa lauluaan, sitä säestää lukemattomien lintujen helkkyvä kuoro, ja läpinäkymättömän orapihlaja-aidan takaa kuuluu hiljainen laineiden loiske — ikään kuin rakastajien hillitty, hellä kuiskailu.

Mutta Antonius ei kuule mitään, hän ei näe luonnon äskenpuhjennutta, hurmaavaa nuoruutta. Hänen katseensa tahtoisi tunkeutua paksun tiilimuurin lävitse, nähdäkseen mitä tuossa vanhassa, hylätyssä linnakkeessa tapahtuu. Aurinko paahtaa lämpimänä, vieno tuuli hyväilee hänen poskiaan kuin rakastetun naisen käsi — mutta hänen hampaansa kalisevat kuin vilutautisella.

Hänen toverinsa, lääkintäupseerin virkapuvussa oleva mies käännähtää ja katsoo häntä taas tutkivasti.

Äkkiä alkoi muurin sisäpuolelta kuulua usean konekiväärin korviasärkevä särinä — ja kukkivista pensaista pyrähtivät pikkulinnut pelästyneinä lentoon.