Antoniuksen kasvot muuttuivat hirveän näköisiksi, hän tarttui päähänsä, niinkuin se olisi ollut halkeamaisillaan, ja hänen kurkustaan tunkeutui tukahtunut korina.
Vieressä seisova toveri tarttui hänen käteensä ja sähähti hänen korvaansa läpitunkevasti:
— Sinun täytyy kestää. Muuten et voi kostaa!
Antonius oli kuullut selvästi vain viimeisen sanan, mutta heti hän pakotti itsensä tyynemmäksi ja pyyhkäisi tuskanhien kalpealta otsaltaan.
Konekiväärit vaikenivat, kuului epämääräisiä ääniä, moottorien surinaa — mutta linnut olivat yhä ääneti kuin kuolemankauhun vallassa.
Kuin juopuneena Antonius asteli ystävänsä rinnalla sannoitettua käytävää myöten. Oikealla näkyi vanhoja ruohottuneita pattereita, taustalla pieni kasarmirakennus, joka oli palkkajoukkojen hallussa. Nyt vasta hän muisti, että paikalla pantiin toimeen miltei kaikki valtiolliset teloitukset.
He saapuivat pienen, köynnöksien peitossa olevan huvilan eteen — ja palkkajoukon päällikkö tuli ulos.
Hänellä oli ryppyiset, kuoppaiset kasvot, hampaaton, kokoonkutistunut suu, ja sen yli kaareutui pitkä, käyrä nenä — aivan kuin petolinnun nokka. Tuo kauheannäköinen pää keikkui rauhattomana pitkän, ohuen kaulan varassa, ja kun terävä, kellertävä katse kohdistui Antoniukseen, välähti hänen mieleensä inhottava, jättiläissuuri raatolintu.
— Ehkä herra eversti suvaitsee tulla hiukan tännemmäksi? hän kuuli ystävänsä miltei kuiskaten kysyvän.
Antonius alkoi katsella vanhoja pattereita, mutta ikään kuin noiduttuna hänen täytyi silloin tällöin vilkaista tuota inhottavaa ihmistä. Eräistä sanoista ja liikkeistä hän ymmärsi tämän tinkivän mahdollisimman korkeaa hintaa. Ja kun hän näki toverinsa ojentavan everstille paksun setelitukon, alkoi hänen ruumiinsa väristä ennen tuntemattomasta raivosta ja inhosta — aivan kuin olisi täytynyt voimattomana katsella jotain kauheata raiskausta.