Hän näki everstin poistuvan, ja he lähtivät kentälle.
Antonius tunsi jalkojensa uppoavan syvälle kuumaan hiekkaan, se oli miltei polttavan kuumaa. Se muistutti todellisuutta — mutta sittenkin hän luuli ensin uneksivansa, nähdessään vaalealla hiekalla sekavan, kauhean rivin.
Ensimmäisenä virui nuori tyttö, painaen kangistuvilla käsillään rintaansa. Hänen vaalea tukkansa oli äskettäin kammattu, ja hänen kuolemassakin kauniit kasvonsa olivat jäykistyneet raskaaseen, loppumattomaan suruun.
Antonius tuijotti tolkuttomana tyttöparkaa, joka noin nuorena oli kärsinyt marttyyrikuoleman.
— Tuo muistikirjani, hän kuuli ystävänsä äreän äänen. Lähelle tultuaan tämä kuiskasi hiljaa:
— Urkkija — tarkasta ruumiita!
Antonius totteli, ja vilkaistuaan sivulleen hän näki epämiellyttävät, luihut kasvot, kavalat silmät.
He lähtivät eteenpäin. Teloitetut olivat kaatuneet mitä erilaisimpiin asentoihin; muutamat olivat luonnottomasti koukistuneet, kasvot kuvaamattoman kauhun ja tuskan vääristämät; jotkut näyttivät liikkumattominakin tuskallisesti hapuilevan, ja eräs nuori mies oli kaivanut kätensä syvälle hiekkaan — niinkuin olisi viimeisellä, epätoivon voimalla etsinyt sieltä pelastusta, elämää.
Antonius muuttui yhä kalpeammaksi. Hänen ystävänsä käski hänen jäädä tarkastamaan erästä kaatunutta ja pyysi urkkijaa auttamaan hiukan itseään.
Kumartuessaan Antonius kuuli urkkijan kysyvän viattomasti: