— Mitä tohtori tekee noista, kun niin suuren hinnan maksoi?
Antonius kuuli vain jonkin sanan, mutta käsitti ystävänsä selittävän, että tämä valmistaa jotain "aineita" ja vielä voittaakin. Hän tiesi ystävänsä eteväksi amatöörinäyttelijäksi, mutta häntä kauhistutti, kuullessaan tämän innostuneesti huudahtavan:
— Aa! Sinusta tulisi erinomaisen hyvää vaseliinia! Todellakin!
Tohtori meni urkkijan luokse, koetteli tämän käsivarsia, selkää ja kehui yhä ihastuneempana. Hän katseli urkkijaa samanlaisella katseella kuin nälkäinen höyryävää paistia ja kysyi vihdoin salaperäisesti kuiskaten:
— Etkö tule minulle palvelukseen? Maksan sinulle viisituhatta vuodessa!
Urkkijan huulet alkoivat väristä, hänen ruskeat kasvonsa muuttuivat kauhusta täplikkäiksi, harmaankalpeiksi ja hän yritti lähteä.
— Ei, älä nyt mene! huudahti tohtori kiihkeästi. — Puhutaan asia selväksi! Minä maksan kahdeksantuhatta!
— Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, eversti odottaa, änkytti urkkija ja lähti.
— Minä annan kymmenentuhatta!
Urkkija meni kuin takaa-ajettu. Mutta kun Antonius meni ystävänsä luokse, kuvastui tämän kasvoissa syvä inho. Hän sylkäisi, ikään kuin olisi saanut suuhunsa jotakin saastaista ja mutisi katkerasti: