— Inhottavaa! Mutta tuohon pikkupyöveliin ei olisi mikään muu pystynyt. Ja ellei hän olisi poistunut, olisit sinä velirukka antanut itsesi ilmi.
Äkkiä Antonius seisahtui, ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta: siellä he makasivat rinnakkain — hänen molemmat veljensä.
— Koeta nyt olla tyyni! hän kuuli toverinsa käheän äänen.
Antonius oli kuin potilas, jota tuskallisen leikkauksen kestäessä kehoitetaan yhtä mittaa hymyilemään. Hän kiristi hampaitaan, hänen huulillaan näkyi verta, mutta kenttä alkoi keinua kuin laiva myrskyssä — ja vaalea hiekka tuntui tummenevan aivan kuin auringonpimennyksen aikana. Antonius ei nähnyt muuta kuin heidät.
Sammumaton viha ja uhka kuvastui vanhemman voimakkaissa kasvoissa; yhteenpurtujen hampaitten välistä oli pursunut verivaahtoa, ja uskomattomalla tahdonvoimalla hän oli viime hetkellä kohottanut jäykistyvän nyrkkinsä — hän näytti vieläkin äänettömästi vannovan kostoa, uhkaavan.
Hänen vierellään virui "pikkuveli", jota Antonius oli rakastanut enemmän kuin ketään muuta. Tämä oli kahdessa kuukaudessa laihtunut niin paljon, että häntä oli vaikea tuntea: posket olivat kuopalla, ja ennen hyvin sopiva kadetinpuku riippui hänen yllään avarana säkkinä. Sekin oli sivusta repeytynyt, tahrautunut vereen, ja samalla kohtaa näkyi hiekalla leveä, punainen läiskä: siihen oli hänen nuori sydänverensä vuotanut.
Mutta hänen lapsellisilla kasvoillaan ei enää näkynyt tuskaa, ei vihaakaan — vain ihmettelyä. Hänen viaton, ylöspäin suuntautunut katseensa näytti moittien ja ihmetellen kysyvän: miksi, minkä tähden minut tapettiin?
Antonius tunsi jalkojensa horjuvan, ja kärpäsparven inhottava surina tuntui etenevän — sitten lakkasi kuulumasta. Mutta silloin tohtori tarttui lujasti hänen käsivarteensa; hänenkin äänensä oli kuuluvinaan jostakin kaukaa:
— Sinähän lupasit kostaa.
Niinkuin nääntynyt, jalorotuinen juoksija vielä kerran ponnistaa viimeiset voimansa saadessaan armottoman piiskaniskun, samoin vaikutti Antoniukseen nytkin sana kosto: hän näytti heti muuttuvan tyyneksi.