Mutta hänen sielussaan tuntui kaikki sekaantuvan. Hämärästi hän käsitti ystävänsä varoittavan, että eversti tarkasti heitä kiikarilla ikkunastaan. Toveri näytti kyllä toimekkaalta — mutta nyt hänenkin äänensä oli tuskasta käheä, kasvonsa kalmankalpeat.
Heidän tuomansa umpinainen sairasauto oli jo kentällä; kuljettajan avulla Antonius kantoi veljiensä elottomat ruumiit siihen. Sitten tohtori lupasi mennä everstin luokse haihduttamaan tämän epäluuloja ja käski kuljettajan ajaa ulos portista.
Autossa oli hiukan hämärä, ja Antonius säpsähti: pikkuveljen kasvot näyttivät muuttuneen. Niissä näkyi kauhean kärsimyksen jälkiä, niissä kuvastui vielä raskaampi suru kuin sen ammutun tytön kasvoilla.
Antonius pyyhki veren pikkuveljen huulilta, silitti hänen hienoa tukkaansa — ja lukemattomat muistot ja pikkutapaukset tulvahtivat mieleen. Kun hän samassa muisti nykyhetken hirveän totuuden, alkoi hänen ruumiinsa suonenvedontapaisesti hytkiä ja hän suuteli pojan kylmeneviä huulia, nyyhkyttäen epätoivoisesti:
— Pikkuveli — pikkuveli —
Laihtuneet lapsenkasvot surullisine silmineen näyttivät nääntyneesti, äänettömästi kuiskaavan:
— Niin veljeni, tällaiseksi minut on rääkätty.
Kauhea aavistus välähti Antoniuksen aivoissa; hän koettelee veljensä käsivarsia, jalkoja — mitä…? Kaksi kuukautta sitten jäntevä voimistelijanuorukainen — nyt luut ja nahka. Paha aavistus kasvaa, se kylmentää hänen ruumiinsa — sitten hän ponnahtaa ylös, repäisee yhdellä tempaisulla veljensä takin edestä auki, kääntää hänet…
Paita on kovettunut hyytyneestä verestä — miltei mielettömänä hän repii sen halki, ja —
Antoniuksen pidätetty hengitys tunkeutui rinnasta tuskallisena, korisevana karjaisuna. Kun hän tuijotti poikaraukan selkää, tuntui kuin olisi hänen omaa, alastonta selkäänsä poltettu tulisella raudalla.