— Pikkuveli — pikkuveli! vaikeroi Antonius tukahtuneesti. Hän tahtoisi huutaa, itkeä, tehdä jotakin, mutta hän ei ymmärrä mitään, ei voi mitään — on vain sellainen tuska, ettei hän ole koskaan sellaista tuntenut. Hän kuulee taas tuntemattoman, korisevan äänensä:
— Pieni veliraukka…
Poikaparka on ymmärtänyt, että vain kuolema voi pelastaa hänet kiduttajiensa kynsistä, ajattelee Antonius. Sen tähden hän onkin tyyntynyt, tuntiessaan otsallaan ainoan pelastajansa kylmän, vilvoittavan käden.
Antonius katsahti toista veljeä; hänen kuolleet silmänsä näyttivät elävän, niistä pursui kylmä raivo — ne vaativat kostoa!
Nyt hän ymmärsi veljensä ilmeen, sillä sama viha tarttui häneen vastustamattomalla voimalla, se raateli ja poltti hänen rintaansa sammumattomana tulena. Hän tarttui veljensä jäykkään, kohotettuun nyrkkiin ja kuiskasi hampaitaan kiristellen:
— Ole huoletta veli — minä en unohda.
PYÖRTEESEEN.
OSTETTU IHMISHENKI.
Antonius havahtui muistoistaan ja nousi nojatuolista ojennellen jäseniään. Hänen sikarinsa oli palanut loppuun — kas, hän oli polttanut kaksi sikaria! Ja nyt huone oli täynnä savua!
Koneellisesti hän aukaisi ikkunan, istuutui uudestaan ja sytytti kolmannen sikarin, sillä Marcuksen vankeus, joka oli johtanut hänen mieleensä menneisyydestä mitä tuskallisimman kevätpäivän, kalvoi yhtä mittaa hänen mieltään.