Hän tunsi rakastavansa Marcusta yhä enemmän — enemmän kuin ketään toista. Ja heidän suurelle asialleen tämä oli tärkeämpi kuin kukaan muu — jos hänen keksintönsä onnistuisi, niin se olisi suureksi avuksi.
— Häntä ei saa tappaa, niinkuin…
Antoniuksen äänetön kuiskaus katkesi, mutta hänen kasvonsa muuttuivat peloittavan näköisiksi.
— No, eivät ne sitä teekään, hän ajatteli itseänsä rauhoittaen. — Minä teen kaiken voitavani. Niin — huomenna menen sisäministerin luokse.
Hän nousi ja lähti illalliselle.
Antonius oli istunut jo puoli tuntia vastaanottohuoneessa, kun eräs virkamies tuli ilmoittamaan, että hänet otetaan vastaan.
Silloin eräs mies pyysi Antoniusta tulemaan toiseen huoneeseen ja riisumaan takkinsa. Huoneessa oli jo ennestään toinen mies; tämä tarkasti asetakin, hänen saattajansa kopeloi housuntaskut, lahkeet ym. puhuen samalla makeasti:
— Tietenkään ei teihin, herra kapteeni, saata langeta pienintäkään epäluulon varjoa! Tämä on vain pieni muodollisuus, jonka hänen ylhäisyytensä tahtoo soveltaa kaikkiin — etteivät todella epäiltävät henkilöt pääsisi syyttämään häntä poikkeustoimenpiteistä heitä vastaan.
Sama repliikki esitettiin jokaiselle — Antoniuksen muutamat ystävät, jotka kävivät täällä useammin, olivat oppineet sen ulkoa.
Sisäministeri näytti itse sydämellisyydeltä ja kysyi heti kohteliaasti, onko hän se Antonius, joka keksinnöllään on tehnyt suuria palveluksia valtakunnan puolustukselle.