— Teidän sananne, herra kreivi, merkitsevät jo sitä, että hän on vapaa! lausui Antonius kohteliaasti kumartaen. — Ja minä luulen, että koko kansamme on siitä kerran oleva kiitollinen, teidän ylhäisyytenne! Minun yksityinen kiitokseni ei siis merkitse mitään niin suuressa asiassa.
Antonius vaikeni, mutta nähtyään ministerin kasvojen loistavan sisäisestä mielihyvästä, hän lisäsi vakuuttavasti ja painokkaasti:
— Sillä jos hänen keksintönsä onnistuu, niin kaikki viholliset tulevat olemaan meidän vallassamme. Ja minä olen varma, että kiitollinen maa on silloin muistava myöskin teidät, herra kreivi!
Ministerin kasvoilla kuvastui miltei liikutus. Hän pudisti Antoniuksen kättä ja lausui hyväntahtoisen armollisesti:
— Minä kiitän teitä isänmaallisista sanoistanne, herra kapteeni! Ja minä näen teidät hyvin mielelläni meillä torstaina, iltapäivällä… Oli erinomaisen virkistävää kuulla todella isänmaallisesta mielestä lähteneitä sanoja — sillä niitä kuulee kovin harvoin!
— Valitettavasti! olisi Antonius mielellään sanonut; mutta hän ei sanonut mitään, kumarsi vain ja poistui ministerin työhuoneesta.
NÄLKÄLAKKO.
Kuulustelun jälkeen Marcus joutui aivan suunniltaan: hän ei ollut uskonut, että voitaisiin menetellä hänen kanssaan tällä tavalla, koska hän oli tehnyt maalle suuren palveluksen.
Mutta nyt hän ymmärsi, että hänelle tehdään mitä tahansa niinkuin toisillekin; hänet voidaan "unohtaa" tänne kuin hautaan — niinkuin toisillekin on tehty.
Hän pyysi puhutella päällikköä tai apulaista — kumpikaan ei tullut. Elukkamainen vartija oli ainoa, joka tuli hänen koppiinsa. Hän raivostui — siitä ei ollut pienintäkään apua.