Marcus on tuntevinaan kasvoillaan jotakin lämmintä ikään kuin kuuman, hillityn hengähdyksen… Kauhusta miltei mielettömänä hän peittää hitaasti kasvonsa huovalla, mutta hän tietää koko ajan, että tuo suunnaton pää on aivan lähellä hänen päätään — että pimeydestä tuijottavat liikkumattomat, verenhimoiset silmät. Hän ei uskalla hengittää, kylmä hiki alkaa valua pitkin ruumista — mutta yhä hän odottaa vavisten, milloin hirmuiset hampaat tarttuvat hänen kurkkuunsa.
Ja tuota odotusta jatkuu kauan, kauan…
Vihdoin Marcus tuntee, että jos hän vielä hetkenkin odottaa, hän menettää järkensä… Karkottaakseen pedon hän karjaisee kaikin voimin ja hypähtää lattialle…
Kun hänen paljaat jalkansa koskettivat kylmää sementtilattiaa, hän alkoi taas käsittää: näky oli ollut joko unta tai nälän heikkoudesta johtuneita houreita.
Mutta vieläkään hän ei ollut ihan varma, etteikö kopissa sentään ollut joku. Voimatonta vihaa tuntien hän ymmärsi, miten tuskallinen oli se kidutustapa, ettei nykyajan hermostunut ihminen koskaan yöllä saanut valoa, vaikka olisi tullut hulluksi.
Marcus lysähti voimattomana vuoteelle pitkäkseen; hänen hampaansa kalisivat ja ruumiinsa alkoi väristä suonenvedontapaisesti. Ja vasta tämä herätti hänet täydellisesti.
— Onko mahdollista? kuiskasi Marcus hiljaa itsekseen. Hän, joka oli ollut niin kylmäverinen, voimakas — parhaimpia ampujia ja miekkailijoita — onko hän nyt näin heikko? Onko kaikki nyt lopussa? Vai tuleeko hän hulluksi?
Siitä Marcus nyt oli varma, että hänen annettiin kauniisti kuolla — hänen vaatimuksestaan ei oltu tietävinään!
Toisen tosiseikan hän myös käsitti: jos hän jatkaa syömättä oloaan, niin hän lopulta kuolee tai tulee hulluksi. Kuolema ei kauhistanut, mutta kun hän ajatteli jälkimmäistä, nousi kylmä hiki uudelleen hänen otsalleen.
Silloin hän muisti Aurelian.