— Voitteko sanoa, miksi minua on pidetty näin kauan vankeudessa?
— Sitä en todellakaan tiedä, herra kapteeni! vastasi apulainen nöyrästi kumartaen.
Marcus muisti sen sielullisen kidutuksen, jonka oli saanut kestää tässä elävien haudassa, muisti ne tuhannet, jotka olivat myös syyttömästi saman kärsineet — ja katkeruus kirveli hänen sydämessään kuin polttava neste auenneita haavoja. Hänen täytyi edes sanoa jotakin; katsoen terävästi apulaista silmiin hän lausui teennäisen vakavasti ja kaksimielisesti:
— Mutta sanoisitteko minulle, herra päällikkö, miksi minut nyt näin päästetään vapaaksi!
Tuo arvonimi huumasi apulaisen niin, ettei hän lainkaan huomannut toisen purevaa pilkkaa; sellaista kysymystä hän ei myöskään ollut milloinkaan kuullut — hän ei ymmärtänyt, mitä olisi pitänyt vastata.
— En todellakaan, näin yht'äkkiä — herra kapteeni! änkytti apulainen nöyrästi. — Se on todellakin hiukan harvinaista, herra kapteeni!
Ja apulainen hymyili taas nöyrästi ja anteeksipyytävästi. Hänen kasvoillaan oli sellainen ilme, kuin olisi hän tällä vapauttamisella tehnyt itsensä syypääksi johonkin virheeseen.
ISKU.
Marcuksen asunto ei ollut kovin kaukana vankilasta ja hän päätti mennä jalkaisin kotiin. Mitä lähemmäksi hän ehti, sitä suuremmaksi kasvoi hänen levottomuutensa ja tuskansa — hän olisi tahtonut juosta. Joka askele kajahti hänen korvissaan: missä on Aurelia?
Hän ajatteli ensin mennä Antoniuksen luokse, mutta aavistaen olevansa silmälläpidon alainen, ei tahtonutkaan mennä sinne päivällä. Mutta ehkä Aurelian sisaren luokse pääsisi huomaamatta.