Sinne päästyään hän sai kuulla, että nuori mies oli, luultavasti uuden vangitsemisen pelosta, muuttanut kauas toisen esikaupungin ulkolaitaan, jonne oli matkaa noin 6-7 kilometriä.
Puoliyön aikana Marcus vihdoin saapui osoitettuun taloon; hän koputti hiljaa, ei vastausta; hän koputti lujemmin — sama tulos: sisältä ei kuulunut risahdustakaan.
Silloin hänelle juolahti mieleen uusi tuuma: hän koputti ensin hiljaa, asetti sitten suunsa avaimenreiän kohdalle ja kuiskasi hillitysti:
— Halloo! Täällä on ystäviä — älkää pelätkö…
Ovi aukeni paikalla, mistä hän arvasi, että asukas oli odottanut oven takana.
Tämä oli juuri se nuori mies, jota hän etsi. Marcus pyysi miestä kertomaan kaiken, mitä tämä tiesi.
Nuori mies kertoi, että hänellä oli ollut setä vanginvartijana santarmivankilassa. Tältä hän oli kuullut, miten Aurelialle kävi.
Nuori mies kertoi yksityiskohtia myöten, miten santarmiupseeri oli eräänä yönä yrittänyt tehdä väkivaltaa Aurelialle, mutta hänen setänsä oli keskeyttänyt miehen inhottavat aikeet — ja tämä sai heti aamulla toimestaan eron! Seuraavana päivänä hänen setänsä vanha toveri oli kertonut, että santarmiupseeri oli uudelleen mennyt Aurelian koppiin yöllä, mutta sillä kertaa julmuri oli löytänyt vain kylmän ruumiin… Aurelia oli ottanut myrkkyä.
ÄÄNETÖN HUUTO.
Kurja, haiseva esikaupunki nukkui vielä kuolemankaltaisessa unessaan, kun Marcus sen loppumattoman pitkiä kujia myöten käveli takaisin kaupunkia kohden. Kaikkialla hiljaista ja pimeää, eräässä talossa vain näkyi himmeän lampun kellertävä, lepattava liekki niin heikkona, että Marcuksen mieleen muistui kuoleva lapsi.