Marcus tunsi katumusta silloisten epäluulojensa tähden. Kun hän näki Julian silmiin taas nousevan kyyneleitä, valtasi hänen mielensä suuri hellyys; hän kuiskasi värähtäen:
— Julia — te olette menettänyt sisarenne. Tahdotteko pitää minut veljenänne?
Julian kasvot kalpenivat voimakkaasta mielenliikutuksesta ja hän nousi seisomaan. Kuin unessa hän tunsi Marcuksen puristavan häntä rintaansa vastaan ja kuuli oman nyyhkyttävän kuiskauksensa:
— Miksi — miksi kysytte? Tahdon olla kuolemaan asti — teidän…
Hänen sanansa hukkuivat rajuun itkuun — se vapisutti hänen ruumistaan kuin myrsky hentoa huonekasvia. Ja Marcus tunsi rinnallaan hänen sydämensä kiihkeän sykinnän.
— Älkää itkekö — pieni siskoraukkani, kuiskasi Marcus liikuttuneena.
Julia kohotti kyyneleisen katseensa, jossa kuvastui suru ja hellyys — ja vielä jotain selittämätöntä, jota Marcus ei oikein ymmärtänyt.
— Julia, hän kuiskasi hiljaa, käheästi. — Miten, minkä tähden hän…?
Julia vavahti, niinkuin olisi ajatellut vallan toista asiaa. Ja sitten hän katkonaisesti kertoi, että eräs nuori mies oli päässyt toissapäivänä vankilasta ja kertonut, että Aurelia oli kuollut viime perjantaina. Mutta mies ei tiennyt mitään yksityiskohtia. Osoitteensa hän oli kuitenkin jättänyt.
Oli jo ilta, mutta Marcus päätti lähteä heti kauas esikaupunkiin tavoittamaan miestä.