— Teettekö tekin sitä työtä?
— Minä alan huomenna! Aurelian kuolema ei tule heitä hyödyttämään — sillä minä tahdon nyt tulla Aureliaksi!
Tyttö näytti kasvavan, kun hän itsetiedottomasti suoristi sorjan vartalonsa; Marcus tuijotti taas hämmästyksestä mykkänä: sama voima ja tulinen innostus, samat loistavat silmät, vieläpä sama äänikin.
— Te rakastitte häntä, kuiskasi Marcus hiljaa.
— Rakastin.
Tuo tuskin kuuluva sana muistutti surullista huokausta, hänen silmänsä kostuivat; mutta hän tukahdutti tahdonvoimallaan nyyhkytyksensä ja lausui lujasti kuin itselleen:
— Ei itkua! Hänkin kielsi.
— Hän…?
— Niin, me kävimme aina iltaisin toistemme luona. Sitten Julia kertoi lyhyesti sen illan tapahtumat alusta loppuun — paitsi niitä seikkoja, jotka koskettivat Aurelian antamaa kirjettä.
Kertomus vaikutti järkyttävästi Marcukseen; Juliasta hänen käsityksensä nyt myös kokonaan muuttui. Hän oli alussa tuntenut eräänlaista kylmyyttä siitä, että Julia eli ylellisyydessä samalla kuin toinen sisar on karkotettu. Nyt hän kyselemällä sai tietää, ettei Julia edes ollut suostunut vastaanottamaan ainoatakaan pukua, niin kauan kuin Aurelia oli poissa. Isä oli vähentänyt hänen käyttörahansa aivan mitättömiin, mutta hän oli nekin luovuttanut Aurelialle.