— En mitään, sanokaa, sanokaa pian! kuiskaili Marcus hätäisesti, ja hänen kasvonsa muuttuivat entistä kelmeämmiksi.
— Koettakaa olla rauhallinen — kyllä —
— Minä rukoilen teitä sanomaan — sanokaa! keskeytti Marcus oudolla, käheällä äänellä, ja jok'ainoa hermo hänen ruumiissaan vapisi tuskallisesta jännityksestä niinkuin kidutuspenkkiin sidotun uhrin. — Mitä, mitä on tapahtunut?
Julia tarttui Marcuksen käsiin, katsoi tätä kyyneleisin silmin ja vain äärimmäisin ponnistuksin sai hiljaa sanotuksi:
— Ystäväni — se on teille raskasta — mutta — Aurelia on poistunut — elämästä…
Hän ei voinut enempää, vaan kääntyi poispäin katkerasti itkien.
Marcus veti syvään henkeään, rykäisi usean kerran aivan kuin kurkku olisi täyttynyt vähitellen jollakin tukehduttavalla aineella, eikä hän voinut sanoa sanaakaan ja hänen täytyi istahtaa. Marcus katsoi itkevää tyttöä, hänenkin hartiansa alkoivat hytkähdellä — mutta yhtään kyyneltä ei hänen silmiinsä tullut. Tuskallinen ahdistus vain levisi rintaan, yli koko ruumiin, hän kuuli hengityksensä muuttuvan yhä raskaammaksi — lopulta se muistutti tiedottoman ihmisen korinaa.
Silloin Marcus tunsi, että hennot, vapisevat sormet koettivat irroittaa hänen kättään kasvoilta, ja vieno, värisevä ääni sopersi:
— Lakatkaa! Ajatelkaa sitä kuin minäkin: että hän kuoli kalleimman asiansa puolesta! Tämä seikka lohduttaa, — sillä hän kuoli niinkuin nuori marttyyri!
Marcus hämmästyi: oliko tuo nuoren tytön puhetta? Nuorekas ääni soi kuin hopeinen kello, tytön kalvenneita kasvoja kaunisti salaperäinen ja samalla lapsellisen avomielinen hymy…