Sitten hän meni ulos, otti toisen umpiauton ja käski ajaa N:iin
Aurelian isän huvilaan.
Auto seisahtui komean palatsin eteen, ja astuessaan ylös marmoriportaita virkapukuisten miespalvelijain seuraamana Marcus muisti jutut kenraalin hurjasta, loisteliaasta elämästä täällä — sen sijaan hänen vaimonsa oli jo toistakymmentä vuotta asunut kaukaisessa maakartanossa tyttäriensä ja näiden kotiopettajattaren seurassa. Aurelia oli tullut yliopistoon viime syksynä ja Julia juuri vähää ennen kuin Marcus tapasi heidät.
Hänet johdettiin pieneen, sivurakennuksessa sijaitsevaan loistavaan salonkiin; kenraali oli siis järjestänyt tyttärilleen eri vastaanottohuoneetkin — ja sitten heti karkottanut toisen kuin pahantekijän!
Eräs ovi aukeni. Marcus astui askelen eteenpäin, ja oli huudahtamaisillaan ilosta. Hän oli taas kotonaan. Sitten hän huomasi erehdyksensä ja punastui hiusrajaa myöten.
Kuinka se oli mahdollista! Ihan samannäköinen kuin Aurelia silloin, kun he ensi kerran tapasivat.
Kun Julia näki, miten kauhean laiha ja kalpea Marcus oli, vihlaisi hänen sydäntään niin kumman kipeästi, että hän luuli kaatuvansa ja tarttui tuolinselkänojaan. Tuska, sääli ja rakkaus syöksyi satakertaisena hänen sydämeensä — hän ei voinut puhua.
— Te — te olette vapaa! hän kuiskasi vihdoin vapisevalla äänellä; ja viimeisessä sanassa soinnahti salaperäinen riemastus.
Mutta Marcus ei huomannut sitäkään. Hän tuijotti vain hämmästyneenä
Juliaa — tämän kädetkin olivat samanlaiset kuin Aurelian.
— Niin, minä pääsin — juuri äsken, änkytti Marcus katkonaisesti. —
Ja kun en tiedä mitään Aureliasta, niin…
— Ettekö te tiedä mitään? sopersi Julia kuin unesta havahtuen, ja
Marcus näki hänen käsiensä hermostuneesti vavahtelevan.