Tehtaasta tuli kirkas valo, ja Marcus katseli tarkemmin ohikulkevaa joukkoa. Nyt vasta hän huomasi, miten heikoilta ja surkeilta he näyttivät. Heidän laihoissa, kalpeissa kasvoissaan näkyi vieläkin hirveitten kärsimysten jälkiä. Monet katsahtivat sivumennen Marcukseen, mutta yksikään ei katsonut ilmaisematta katkeruutta ja vihaa — voimatonta, sammumatonta vihaa.
Marcusta alkoi värisyttää ajatellessaan, että jokainen heistä oli kerran ollut terve, nuori, voimakas — hekin olivat silmät onnesta ja ilosta loistaen vieneet tyttönsä tuliseen tanssiin — hekin olivat eläneet, rakastaneet. Mutta nyt he eivät enää tunteneet elävänsä: he olivat elävältä kuolleet. Niillä kurjilla jätteillä, jotka vielä olivat jäljellä elämästä, ei heille itselleen ollut mitään merkitystä.
Ihmisraukat! ajatteli Marcus. Mikseivät he edes revi minua kappaleiksi? Minua, joka rohkenen töllistellä heidän kauheata kidutustaan. Ja lisäksi uskallan kantaa pukua, joka palauttaa heidän mieleensä kadotetun elämän — muistuttaa siitä, mikä aiheutti heidän loppumattoman helvettinsä…
Entistä masentuneempana Marcus asteli asuntoansa kohden; koko elämä tuntui kuvaamattoman surkealta ja kamalalta.
Hän ei saanut mielestään noita onnettomia, ja hänen katkeruutensa lisääntyi hänen huomatessaan, että raajarikkoraukkojen oli täytynyt mennä työhön vielä aikaisemmin kuin toisten — sillä nyt vasta muuta väkeä alkoi olla liikkeellä! Suuret ase- ja konetehtaat sijaitsivat tällä puolella — ja kadut olivat mustanaan työmiehiä.
Täällä olikin todella toisenlaista väkeä! Tosin hekin olivat nokisia, viluisia, näkyi paljon väsyneitä, vieläpä raajarikkojakin — mutta heissä oli jotakin, mikä Marcuksen mielestä oli vielä tärkeämpää kuin muutamat jäsenet.
Hämärä vaaleni yhä enemmän, ja Marcus tarkasteli jännittynyttä mielenkiintoa tuntien vastaantulevien liikkumattomia kasvoja. Hänen mielensä aivan omituisesti virkistyi: noissa kasvoissa, tuossa joukossa oli voimaa. Kun se tuhatlukuisena, mustana joukkona marssi eteenpäin, ilmeni siinä aivan kuin suunnattoman koneen voima; sen askelten äänikin, tuo tuhansien raudoitettujen saappaitten pauke, oli niin kova, tasainen ja yhtäjaksoinen kuin pikatykkien kaukainen, taukoamaton jyrinä. Marcus ei kuullut ainoatakaan sanaa heidän huuliltaan, kukaan ei viitsinyt heittää häneen silmäystäkään, mutta tuossa ylpeässä äänettömyydessä oli hänen mielestään tietoista voimaa — ja uhkaa.
Marcus tunsi syvää myötätuntoa heitä kohtaan; he vihasivat, tahtoivat kostaa — niin tahtoi hänkin!
Eihän tuo ihmeellistä ollutkaan. Tehtaassa oli isä työskennellyt koko ikänsä, siellä oli hänkin työskennellyt monina vuosina. Nehän olivat oikeastaan hänen veljiään, Marcus tunsi saavansa uutta voimaa ja tarmoa olemukseensa.
Entä nuo äskeiset onnettomat — voivatko he mitään?