Ja ma tunnen, kuinka sun huules
mun suulleni suukot suo.
Oi armahin, ainoa kuules:
unet lemmen lohtua tuo.
Unet lemmen lepoa antaa
ja ne kaihoa karkoittaa,
ne toivojen taivaanrantaa
sulosätehin ruskoaa.
Ne aurana auki luovat
sydänsurujen tuiskutiet;
kuin kukkaset kastetta juovat,
niin nekin vie tuskahiet.
Ja siksipä, vaikka sä harhaat niin kaukana, kallehin, saan sulta ma suukot parhaat ja multa sä, armahin!
LAPSONEN ONNEKAS ON —!
Lapsonen onnekas on; äly hällä on hieno ja herkkä, tunnekin tutkiva, ei verivaloja vaadi hän täällä; kyllä hän tuntevi tuon, kenen lempehen uskoa saattaa eikä hän ystävätään epäuskoin kohtele konsaan. Suuttua saattavi laps', vihan taidon hän tuntevi kyllä, mutta hän leppyvi myös toki ennen laskua päivän. Onnekas aikapa tuo, jona ihmisen sielua vielä ei elon myrkykäs kyy, mato pistävä pillata taida.
Tuotapa aikoa nyt sydänparkani kärsivä kaipaa, kaihovi itsekseen, ihan itkien pyytävi joskus laps-ajan lämpöä vaan sekä sen ihanaa ilon ilmaa niinkuni kastettaan kedon kukkanen kuivuva kaipaa, että se tuoksuta taas sulosorjana, nuorena voisi.
Onkohan oikkua tuo iki-Luojan ja taivahan Taaton, että hän armossaan inehmoisien langeta antaa, syöksevä syksynsään ylen ilkeän, irnuvan helmaan, antavi tuntea tääll' elon talvea, tuiskua tuulten, ottavi lapsiltaan kevät-aikojen riemun ja hurman?
Miksikä ihminen ei ajan aaltojen viedessä purtta
säilytä sielussaan elon alkavan sointua selvää? —
Tuotapa tuskissaan sydän syntinen, särkynyt, miettii.
Vastaus viipyvi vaan. — Elonpulmia arvasi kenpä?