Aika kerkes, vuodet vaihtui, lapsuusaika poijes haihtui niinkuin eestä tuulien häipyy hunnut usvien. Kuvakirjat kiini suljin, totta kohti täällä kuljin.
Hymy herkes, nauru katkes, kyynellähteet auki ratkea.
Elämä on kylmä ja melkein kuni kuolema sille, jolle se sit' on! Olin orja kohtalon, joka multa naurut kitki, jota orporaukka itki, kunnes naurun kokonansa unhoitti hän itkuissansa. Itkin kaikki kyyneleeni. Kun ne loppui, sydämeeni telkesin mä tuskani. Itkutonna, naurutonna kuljen, kannan taakkani.
Aune-kulta! Nauru mulla helky ei kuin helkkyy sulla. Itkeäkään saata en, vaikka suru sydämen joskus pyytää kyynelettä — kuiva silm' ei vuoda vettä.
Soimattihin mua ennen, armaan lapsi-ajan mennen, houkkioksi nauravaksi. Muutuinko ma paremmaksi Kertyi mulle syytä kaksi, joista nyt mua soimataan:
Itken, kun on naurun syytä, nauran murheen mustaa kyytä; ajallaan en milloinkaan lahjoja ma käytä niitä, mulla, näät, ei taito riitä.
Tällälailla täällä, oi,
inehmoisen käydä voi!
Monen täällä hukka vie.
Oikukas on elon tie.
Säästä sinä, lapsikulta ilon tulta, ettei tuota puutu sulta saapuessa surujen, elonhuolten hetkien.
UNET LEMMEN —.
Mun miete sun luoksesi lentää, ihan sieluhus asti käy: Olet läsnä, vaikka sä sentään et silmihin siinnä, et näy.